Nyt se on alkanut iskemään, todellisuus. Se, että toinen ei olekaan enää tässä vieressä. Seinät kaatuvat päälle, vaikka viihdyn kotona aivan hyvin. Pari viikkoa takaperin kerroin erosta vihdoin mummoille. Se oli hankalaa ja itkuksihan se sitten lopulta meni. Tuli surkea ja epäonnistunut olo. Toisaalta se meni kyllä ohi jo samana iltana. Mutta vaikeaa se oli silti. Mummot olivat yllättyneitä, pahoillaan, mutta kuitenkin minun puolellani.
Eniten tällä hetkellä pelottaa se, että yksinäisyys tulee oikeasti läsnäolevaksi. Tällä hetkellä se vain ajoittain kurkistelee nurkan takaa, mutta ei ole vielä astunut esiin. Romahdanko täysin, vai helpottaako se oloa? Ja mitä yksinäisyys ja läheisyyden kaipuuni saa minut tekemään.
Ongelma on se sama, mikä on ollut aiemmin. Haluan olla yksin, mutta en osaa. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, tarvitsen hetkittäin silitystä ja haleja. Ja seksiä. Sitäkin. Haluan, että minut hyväksytään.
Otsassani on ryppyjä. Kolmeenkymppiin on kolme vuotta. Olen eronnut. Huoliikohan minut enää kukaan koskaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Omat hajatelmat