Kommentteja kehiin!

Olisi mukavaa, jos kommentoisitte tekstejäni jotenkin. Lukeeko näitä oikeasti joku? Vai onko sekin vain omaa harhaani?

Kiitos ja kumarrus :)

Toisia miehiä

Ensimmäisenä on valitettava tänne, kuinka kurjaa elämä on ilman autoa. Niin, ei muuten, mutta tuo talvi pääsi hiukan yllättämään autottoman sinkkunaisen, paskapaskapaska!!!! Onneksi, siis onneksi, löytyy edelleen niitä herrasmiehiä, jotka suostuvat auttamaan neitoa hädässä. Pääsin tänään siis autokyydillä töihin. Aamulla poukkoilen linja-autoasemalle ostamaan itselleni bussikortin. Näyttää vahvasti siltä, että tämä lumi (jota muuten sataa koko ajan lisää!!!) jää ikuisiksi ajoiksi (eli 6 kk) maahan, paskapaskapaska!

Mietin tuossa, miten tänne muotoilen seuraavan asian. Olen tänne kirjoittanut huonosta avioliitostani, lopulta tapahtuneesta erosta, vatvonut ja vellonut epätietoisuudessani, enkä ole kuitenkaan ollut täysin rehellinen. Minulla oli suhde toiseen mieheen. Siinä se tuli. En ole ollut siis täysin rehellinen tänne kirjoittaessani, tai olen, mutta jättänyt asioita kertomatta. Tunnen huijanneeni.

Suhteeni tähän Toiseen mieheen oli jotain aivan erityistä. Ja on kai vieläkin. Se alkoi aivan viattomasti viestittelystä viime keväänä ja lopulta tiet johti samaan sänkyyn. Se millainen vaikutus hänellä oli erooni, jää varmasti epäselväksi ikuisesti. En osaa enää eritellä syitä ja seurauksia. Mutta minä rakastuin häneen, päätä pahkaa. Jossain vaiheessa kesää hän tuskastui siihen, ettemme voi tavata niin usein kuin HÄN haluaisi. Kuinka minun jaettu huomioni ei riitä. No nyt kun olen eronnut ja huomiotani saisi yllin kyllin, nyt ei enää kelpaakaan. HÄN haluaa omaa tilaa. Ymmärtäisin asian, koska niin minäkin tarvitsen omaa tilaa ja olen häneltä tiedustellut asiaa muutamaankin otteeseen. Hän ei ole antanut vastausta. Pitänyt minua epätietoisena, että missä mennään ja sitten...

Hän nolasi minut julkisesti, loukkasi ja oli ilkeä. Hän sai minut tuntemaan itseni ripustautuvaksi ämmäksi. En enää tiedä haluanko hänen kanssaan enää mitään.  Hän haluaa omaa tilaa ja minä tarvitsen oman miettimisrauhani. Jotain hän särki. Enkä usko sen korjaantuvan enää. Lumous on haihtunut, vaikka haluan häntä edelleen niin kovaa, että koko kroppaa särkeen.

Mutta koska sinkkuelämä on myös oman surullisuutensa lisäksi älyttömän mukavaa ja vapaata, voi miestäkin vaihtaa lennosta toiseen. Näpsistä näin, ja homma hoituu. Tosin tämän "uuden" miehen kohdalla on kyse totaalisesta hauskanpidosta ja hyvästä seksistä, sillä hän on muuttamassa maasta pois. Miesmakuni on yleensä suurempi, jos niin voi sanoa. Pidän siis isoista miehistä, joilla on voimakkaat kädet ja leveät hartiat. Ja hyvä selkä!! Pidän myös pitkistä miehistä. Muuttaja-mies on vain pirun hyvä kroppainen, kaikessa pienuudessaan. Enkä tarkoita miehistä mittaa, en! Muuttajaa on mukava hipsutella ja halailla. Kai sitä nyt nainen saa hieman lämpöä ja läheisyyttä toivoa? Jokin vetovoima vain puuttuu...Ja hän on Toisen miehen kaveri.

Tottahan on se, että seksin harrastaminen Muuttajan kanssa on vain halua kostaa Toiselle miehelle. Näyttää, että ei minua haittaa, jos sinä et enää halua minua. Ja saada hänet mustasukkaiseksi, tai epäileväksi. Mutta ei me olla toisillemme annettu mitään lupauksia. Nyt vain haluan näpäyttää. Hän saa minun sydämeni sykkimään, pakahtumaan ja suremaan. Vitun mies!

Toisaalta se on myös todistelua siitä, että minä kelpaan. Joku on kiinnostnut minun ajatuksista ja haluaa minua fyysisesti, kun Toinen mies ei halua. Itsetuntoni, mihin olet kadonnut?

Ja onhan Muuttaja tosi mukavakin, tietysti.

Yksinäisyys lymyilee aivan nurkan takana

Nyt se on alkanut iskemään, todellisuus. Se, että toinen ei olekaan enää tässä vieressä. Seinät kaatuvat päälle, vaikka viihdyn kotona aivan hyvin. Pari viikkoa takaperin kerroin erosta vihdoin mummoille. Se oli hankalaa  ja itkuksihan se sitten lopulta meni. Tuli surkea ja epäonnistunut olo. Toisaalta se meni kyllä ohi jo samana iltana. Mutta vaikeaa se oli silti. Mummot olivat yllättyneitä, pahoillaan, mutta kuitenkin minun puolellani.

Eniten tällä hetkellä pelottaa se, että yksinäisyys tulee oikeasti läsnäolevaksi. Tällä hetkellä se vain ajoittain kurkistelee nurkan takaa, mutta ei ole vielä astunut esiin. Romahdanko täysin, vai helpottaako se oloa? Ja mitä yksinäisyys ja läheisyyden kaipuuni saa minut tekemään.

Ongelma on se sama, mikä on ollut aiemmin. Haluan olla yksin, mutta en osaa. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, tarvitsen hetkittäin silitystä ja haleja. Ja seksiä. Sitäkin. Haluan, että minut hyväksytään.

Otsassani on ryppyjä. Kolmeenkymppiin on kolme vuotta. Olen eronnut. Huoliikohan minut enää kukaan koskaan?

Pienin askelin

Viikonloppu takana, hyvin kummallinen semmoinen. Otin aikaa itselleni ja ajatuksilleni. Välillä tunsin hieman yksinäisyyttä ja ajatukset harhailivat eroon ja tulevaisuuteen. Päätökseni myötä romutin monta unelmaa. Olen silti edelleen tyytyväinen ja sitä mieltä, että minun on totuttava yksinäisyyteen ja tekemättömyyteen.

Olen melko aktiivinen, pysähtyminen on pahinta. Koko elämäni olen suorittanut ja jatkuvasti työn alla on jokin projekti. Nyt ei ole. Tai on. Oman elämän -projekti. Ihmisenä kasvun -projekti. Sitähän tämä  minulle on. Mahdollisuus tutustua itseeni uudelleen ja uudesta näkökulmasta. Pitäisi lakata suorittamasta ja antaa virran viedä.

Viikonlopun aikana tajusin, ettei lähitulevaisuuteeni kuulu perheen perustaminen, lapset ja yhteiset lomamatkat. Jos on suru, joudun selviytymään siitä yksin. Olen myös tajunnut, kuinka monta hyvää ihmissuhdetta olen tämän eron myötä menettänyt. Ei ole kuin muutaman ihminen, joille voin soittaa, ja pyytää iltakahville maistamaan tekemääni omenapiirakkaa (en ole leipojaihminen, joten omenapiirakka on suoranainen ihme). Monta asiaa on muuttunut. Ja tulee vielä muuttumaan.

Toisaalta tajusin myös, kuinka nautin siitä, että voin koko päivän neuloa lapasia, olla yöpuvussa ja katsoa telkkarista niitä ohjelmia, joita itse haluan. Voin feisbuukkailla koko päivän, jos tahdon, eikä kukaan ole olan yli kurkkimassa. Voin syödä mitä haluan ja nukkua miten päin tahansa isossa sängyssäni. Ja tavata ketä haluan.

Tuleva viikko on työn puolesta kiireinen. Sekin on hyvä.

Suruttomuutta

Ei se suru taidakkaan tulla. Olo on edelleenkin todella hyvä, ja lenkillä koiran kanssa hymyilytti kovasti. Kertaakaan en ole itkenyt eroamme päätökseni jälkeen, mikä voi kuulostaa todella tylyltä. Tai olen itkenyt, mutta en siksi, että olisin eroa surrut, vaan ehkä ennemminkin helpotuksen kyyneleitä. Ja pelon. Pelkäsin, että oma perheeni hylkää minut, koska he tykkäsivät kovasti ex-miehestäni. Eivät hyljänneet.

Tällä viikolla olen ollut tehokas. Olen siivonnut ja laittanut tavaroita omille paikoilleen. Tilipäivän kunniaksi shoppailin kotiin viihde-elektroniikkaa ja sisustin. Leikkasin nurmikon ja siistin etupihan kivetyksen. Ja käynyt töissä, ja nauttinut vapaudesta tehdä juuri niitä asioita, joista itse tykkään.

Ensi viikolla herättelen taas oman sisäisen urheilijani. Se on suunnitelma. Liikunta on lähellä sydäntäni ja saa järjen pysymään päässä. On ihanaa antaa kaikkensa ja nähdä tulokset peilistä. Tällä viikolla on ollut liian kiire, mutta ensi viikolla aion ottaa taas itseäni niskasta kiinni. Aivan varmasti!

Oma elämä ja arki alkaa pikkuhiljaa rakentumaan.

Ihana, ihana elämä!

Aamukahvi, ah, mikä paras hetki päivästä! Ja auringonpaiste ja entisen elämän jätteistä siivottu koti. Vielä pitäisi piha laittaa kuntoon ja ikkunat pestä, mutta mieli on tyyni. Enää ei ahdista. Nyt tämä asunto tuntuu kodilta. Me ollaan täällä ihan naisten kesken, minä, kissa ja koira.

Kyllä se surukin ehkä tulee vielä, ehkä. Ja ikävä. Ehkä ei voi puhua ikävästä toista ihmistä kohtaan, vaan enemmänkin tottumusta. On hieman kummallista olla itsekseen.

Välillä tulee sellaisia ajatuspiikkejä, että "mitähän vittua sitä tuli tehtyä?", mutta ne menee nopeasti ohi. Oma rohkeus jaksaa vieläkin ihmetyttää. Ja vapauden tunne, kun ei tarvitse olla selittelemässä kenellekään omia menoja, sanoja tai tekoja.

Miehelle tämä oli kova paikka. Mutta jatkuva jankuttaminen toisista miehistä, minun syyttäminen ja ymmärtämättömyys raastavat hermoja. Hän tekee tämän minulle erittäin helpoksi, jos jatkaa tuota linjaa. Alan inhota häntä. Aikaisemmin en vain rakastanut. Toisaalta jätettäjälle erot ovat varmasti helpompia, sillä yleensä asian on jo käsitellyt omassa päässään. Jätetyllehän  asia tulee yleensä aina yllätyksenä ja se vaatii enemän aikaa sekä surua.

Olen minäkin itkenyt, raivonnut ja surrut. Pitkän aikaa jo. Ja nyt lopullinen päätös tuntui siltä oikealta  päätökseltä. Enkä minä ole iloinen siitä, että näin kävi. Olisin toivonut ja halunnut, että kaikki olisi palautunut entiselleen. En minä olisi halunnut päätyä tilastoihin, tai aiheuttaa toiselle näin käsittämätöntä tuskaa. Mutta sen tein. Ja tällä hetkellä olen ylpeä rohkeudestani totteuttaa omaa tahtoani. En tahtonut enää elää sitä elämää. Haluan rakentaa uutta, parempaa. Eikös me kaikki?

Mutta tämä päivä tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu ihanalta.

Virallisesti Paska-Akka

Olin kirjoittanut alla olevan tekstin ulkomaan reissumme jälkeen. Se jäi taas kesken, kuten monet muutkin tekstini, joihin olen joutunut palaamaan uudestaan paremmalla ajalla. Kuitenkaan en halua poistaa tätä, koska tekstissä on hyvää ajatelmaa ja se ajatelma laittoi lopulta rattaat pyörimään...

Menneisyyden haamut kummittelee

Eilen syvällisessä humalatilassa, tulin miettineeksi taas omaa elämää ja käyttäytymistä parisuhteessa. Tai sitä, kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä haluan, enkä tiedä miten saisin sen tietää.

Jokaisella meillä on omat haavamme ja arpemme. Parantuminen kestää. Yllättävän kauan. Miten edelleenkin voi vanhat haavat niin paljon satuttaa? Ja miten nillä voi edelleen olla niin suuri merkitys elämään?

Olen joskus osannut antaa itsestäni 100 % parisuhteeseen. Täydellinen luottamus, sitä se oli. Mies oli minun parasystäväni, kumppani ja rakastettuni. Hän oli kaikki. Koko elämä. Ystäväpiiri ja perhe. Kaiken piti olla täydellistä ja pudotus tuli korkealta ja kovaa. Ero tuli puskasta, en osannut yhtään varautua siihen. Enkä koskaan saanut syytä erolle. En ollut sitä valmis kuulemaan aikoinaan ja sitten kun olisin halunnut tietää, ei siihen ollut enää mahdollisuutta. Sehän se kaivelee.

Eron jälkeen ainut päämääräni oli selviytyä. Kaiken menettäneenä kohti uusia pettymyksiä. Suurimmat ongelmat parisuhteissani ovat sen jälkeen liittyneen omaan itsesuojeluvaistooni. En enää koskaan halua kokea sitä samaa. En halua koskaan jäädä enää totaalisesti tyhjän päälle.

En ajattele kyseistä miestä enää. En muista hänestä enää juuri mitään. En hyviä, enkä huonoja hetkiä...

Niin, paljon on ehtinyt tapahtua tuon syvällisen humalatilan ajatelmasta. Olen hakenut avioeroa kolme viikkoa sitten. Puolen vuoden päästä olen siis eronnut nainen.

Tuon hajatelman ansiosta, tajusin, etten voi elää onnetonta elämääni, vaan minun tulee etsiä omaa onneani vielä. En ollutkaan valmis perustamaan perhettä tämän miehen kanssa, enkä rakastanut häntä enää. Oikeastaan säälin häntä, en halunnut loukata hänen tunteitaan tai tehdä häntä onnettomaksi. Minkä hinnan olisin siitä maksanut? Oman onneni.

Meillä kaikilla on vain tämä elämä. En voi elää sitä niin kuin muut haluasivat tai odottaisivat minun elävän. Minulla on vielä aikaa. Tahdon haistella ja maistella, tahdon mennä ja tulla, tahdon olla hiljaa ja huutaa, nauraa ja itkeä. Ilman, että minun tarvitsee olla selittämässä jokaista mielenliikettäni toiselle ihmiselle. Haluan olla minä. Ja tahdon löytää itseni uudestaan. Ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Olla itsekäs. Nyt olen virallisesti Paska-Akka.