Ihana, ihana elämä!

Aamukahvi, ah, mikä paras hetki päivästä! Ja auringonpaiste ja entisen elämän jätteistä siivottu koti. Vielä pitäisi piha laittaa kuntoon ja ikkunat pestä, mutta mieli on tyyni. Enää ei ahdista. Nyt tämä asunto tuntuu kodilta. Me ollaan täällä ihan naisten kesken, minä, kissa ja koira.

Kyllä se surukin ehkä tulee vielä, ehkä. Ja ikävä. Ehkä ei voi puhua ikävästä toista ihmistä kohtaan, vaan enemmänkin tottumusta. On hieman kummallista olla itsekseen.

Välillä tulee sellaisia ajatuspiikkejä, että "mitähän vittua sitä tuli tehtyä?", mutta ne menee nopeasti ohi. Oma rohkeus jaksaa vieläkin ihmetyttää. Ja vapauden tunne, kun ei tarvitse olla selittelemässä kenellekään omia menoja, sanoja tai tekoja.

Miehelle tämä oli kova paikka. Mutta jatkuva jankuttaminen toisista miehistä, minun syyttäminen ja ymmärtämättömyys raastavat hermoja. Hän tekee tämän minulle erittäin helpoksi, jos jatkaa tuota linjaa. Alan inhota häntä. Aikaisemmin en vain rakastanut. Toisaalta jätettäjälle erot ovat varmasti helpompia, sillä yleensä asian on jo käsitellyt omassa päässään. Jätetyllehän  asia tulee yleensä aina yllätyksenä ja se vaatii enemän aikaa sekä surua.

Olen minäkin itkenyt, raivonnut ja surrut. Pitkän aikaa jo. Ja nyt lopullinen päätös tuntui siltä oikealta  päätökseltä. Enkä minä ole iloinen siitä, että näin kävi. Olisin toivonut ja halunnut, että kaikki olisi palautunut entiselleen. En minä olisi halunnut päätyä tilastoihin, tai aiheuttaa toiselle näin käsittämätöntä tuskaa. Mutta sen tein. Ja tällä hetkellä olen ylpeä rohkeudestani totteuttaa omaa tahtoani. En tahtonut enää elää sitä elämää. Haluan rakentaa uutta, parempaa. Eikös me kaikki?

Mutta tämä päivä tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu ihanalta.