Kommentteja kehiin!

Olisi mukavaa, jos kommentoisitte tekstejäni jotenkin. Lukeeko näitä oikeasti joku? Vai onko sekin vain omaa harhaani?

Kiitos ja kumarrus :)

Toisia miehiä

Ensimmäisenä on valitettava tänne, kuinka kurjaa elämä on ilman autoa. Niin, ei muuten, mutta tuo talvi pääsi hiukan yllättämään autottoman sinkkunaisen, paskapaskapaska!!!! Onneksi, siis onneksi, löytyy edelleen niitä herrasmiehiä, jotka suostuvat auttamaan neitoa hädässä. Pääsin tänään siis autokyydillä töihin. Aamulla poukkoilen linja-autoasemalle ostamaan itselleni bussikortin. Näyttää vahvasti siltä, että tämä lumi (jota muuten sataa koko ajan lisää!!!) jää ikuisiksi ajoiksi (eli 6 kk) maahan, paskapaskapaska!

Mietin tuossa, miten tänne muotoilen seuraavan asian. Olen tänne kirjoittanut huonosta avioliitostani, lopulta tapahtuneesta erosta, vatvonut ja vellonut epätietoisuudessani, enkä ole kuitenkaan ollut täysin rehellinen. Minulla oli suhde toiseen mieheen. Siinä se tuli. En ole ollut siis täysin rehellinen tänne kirjoittaessani, tai olen, mutta jättänyt asioita kertomatta. Tunnen huijanneeni.

Suhteeni tähän Toiseen mieheen oli jotain aivan erityistä. Ja on kai vieläkin. Se alkoi aivan viattomasti viestittelystä viime keväänä ja lopulta tiet johti samaan sänkyyn. Se millainen vaikutus hänellä oli erooni, jää varmasti epäselväksi ikuisesti. En osaa enää eritellä syitä ja seurauksia. Mutta minä rakastuin häneen, päätä pahkaa. Jossain vaiheessa kesää hän tuskastui siihen, ettemme voi tavata niin usein kuin HÄN haluaisi. Kuinka minun jaettu huomioni ei riitä. No nyt kun olen eronnut ja huomiotani saisi yllin kyllin, nyt ei enää kelpaakaan. HÄN haluaa omaa tilaa. Ymmärtäisin asian, koska niin minäkin tarvitsen omaa tilaa ja olen häneltä tiedustellut asiaa muutamaankin otteeseen. Hän ei ole antanut vastausta. Pitänyt minua epätietoisena, että missä mennään ja sitten...

Hän nolasi minut julkisesti, loukkasi ja oli ilkeä. Hän sai minut tuntemaan itseni ripustautuvaksi ämmäksi. En enää tiedä haluanko hänen kanssaan enää mitään.  Hän haluaa omaa tilaa ja minä tarvitsen oman miettimisrauhani. Jotain hän särki. Enkä usko sen korjaantuvan enää. Lumous on haihtunut, vaikka haluan häntä edelleen niin kovaa, että koko kroppaa särkeen.

Mutta koska sinkkuelämä on myös oman surullisuutensa lisäksi älyttömän mukavaa ja vapaata, voi miestäkin vaihtaa lennosta toiseen. Näpsistä näin, ja homma hoituu. Tosin tämän "uuden" miehen kohdalla on kyse totaalisesta hauskanpidosta ja hyvästä seksistä, sillä hän on muuttamassa maasta pois. Miesmakuni on yleensä suurempi, jos niin voi sanoa. Pidän siis isoista miehistä, joilla on voimakkaat kädet ja leveät hartiat. Ja hyvä selkä!! Pidän myös pitkistä miehistä. Muuttaja-mies on vain pirun hyvä kroppainen, kaikessa pienuudessaan. Enkä tarkoita miehistä mittaa, en! Muuttajaa on mukava hipsutella ja halailla. Kai sitä nyt nainen saa hieman lämpöä ja läheisyyttä toivoa? Jokin vetovoima vain puuttuu...Ja hän on Toisen miehen kaveri.

Tottahan on se, että seksin harrastaminen Muuttajan kanssa on vain halua kostaa Toiselle miehelle. Näyttää, että ei minua haittaa, jos sinä et enää halua minua. Ja saada hänet mustasukkaiseksi, tai epäileväksi. Mutta ei me olla toisillemme annettu mitään lupauksia. Nyt vain haluan näpäyttää. Hän saa minun sydämeni sykkimään, pakahtumaan ja suremaan. Vitun mies!

Toisaalta se on myös todistelua siitä, että minä kelpaan. Joku on kiinnostnut minun ajatuksista ja haluaa minua fyysisesti, kun Toinen mies ei halua. Itsetuntoni, mihin olet kadonnut?

Ja onhan Muuttaja tosi mukavakin, tietysti.

Yksinäisyys lymyilee aivan nurkan takana

Nyt se on alkanut iskemään, todellisuus. Se, että toinen ei olekaan enää tässä vieressä. Seinät kaatuvat päälle, vaikka viihdyn kotona aivan hyvin. Pari viikkoa takaperin kerroin erosta vihdoin mummoille. Se oli hankalaa  ja itkuksihan se sitten lopulta meni. Tuli surkea ja epäonnistunut olo. Toisaalta se meni kyllä ohi jo samana iltana. Mutta vaikeaa se oli silti. Mummot olivat yllättyneitä, pahoillaan, mutta kuitenkin minun puolellani.

Eniten tällä hetkellä pelottaa se, että yksinäisyys tulee oikeasti läsnäolevaksi. Tällä hetkellä se vain ajoittain kurkistelee nurkan takaa, mutta ei ole vielä astunut esiin. Romahdanko täysin, vai helpottaako se oloa? Ja mitä yksinäisyys ja läheisyyden kaipuuni saa minut tekemään.

Ongelma on se sama, mikä on ollut aiemmin. Haluan olla yksin, mutta en osaa. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, tarvitsen hetkittäin silitystä ja haleja. Ja seksiä. Sitäkin. Haluan, että minut hyväksytään.

Otsassani on ryppyjä. Kolmeenkymppiin on kolme vuotta. Olen eronnut. Huoliikohan minut enää kukaan koskaan?

Pienin askelin

Viikonloppu takana, hyvin kummallinen semmoinen. Otin aikaa itselleni ja ajatuksilleni. Välillä tunsin hieman yksinäisyyttä ja ajatukset harhailivat eroon ja tulevaisuuteen. Päätökseni myötä romutin monta unelmaa. Olen silti edelleen tyytyväinen ja sitä mieltä, että minun on totuttava yksinäisyyteen ja tekemättömyyteen.

Olen melko aktiivinen, pysähtyminen on pahinta. Koko elämäni olen suorittanut ja jatkuvasti työn alla on jokin projekti. Nyt ei ole. Tai on. Oman elämän -projekti. Ihmisenä kasvun -projekti. Sitähän tämä  minulle on. Mahdollisuus tutustua itseeni uudelleen ja uudesta näkökulmasta. Pitäisi lakata suorittamasta ja antaa virran viedä.

Viikonlopun aikana tajusin, ettei lähitulevaisuuteeni kuulu perheen perustaminen, lapset ja yhteiset lomamatkat. Jos on suru, joudun selviytymään siitä yksin. Olen myös tajunnut, kuinka monta hyvää ihmissuhdetta olen tämän eron myötä menettänyt. Ei ole kuin muutaman ihminen, joille voin soittaa, ja pyytää iltakahville maistamaan tekemääni omenapiirakkaa (en ole leipojaihminen, joten omenapiirakka on suoranainen ihme). Monta asiaa on muuttunut. Ja tulee vielä muuttumaan.

Toisaalta tajusin myös, kuinka nautin siitä, että voin koko päivän neuloa lapasia, olla yöpuvussa ja katsoa telkkarista niitä ohjelmia, joita itse haluan. Voin feisbuukkailla koko päivän, jos tahdon, eikä kukaan ole olan yli kurkkimassa. Voin syödä mitä haluan ja nukkua miten päin tahansa isossa sängyssäni. Ja tavata ketä haluan.

Tuleva viikko on työn puolesta kiireinen. Sekin on hyvä.

Suruttomuutta

Ei se suru taidakkaan tulla. Olo on edelleenkin todella hyvä, ja lenkillä koiran kanssa hymyilytti kovasti. Kertaakaan en ole itkenyt eroamme päätökseni jälkeen, mikä voi kuulostaa todella tylyltä. Tai olen itkenyt, mutta en siksi, että olisin eroa surrut, vaan ehkä ennemminkin helpotuksen kyyneleitä. Ja pelon. Pelkäsin, että oma perheeni hylkää minut, koska he tykkäsivät kovasti ex-miehestäni. Eivät hyljänneet.

Tällä viikolla olen ollut tehokas. Olen siivonnut ja laittanut tavaroita omille paikoilleen. Tilipäivän kunniaksi shoppailin kotiin viihde-elektroniikkaa ja sisustin. Leikkasin nurmikon ja siistin etupihan kivetyksen. Ja käynyt töissä, ja nauttinut vapaudesta tehdä juuri niitä asioita, joista itse tykkään.

Ensi viikolla herättelen taas oman sisäisen urheilijani. Se on suunnitelma. Liikunta on lähellä sydäntäni ja saa järjen pysymään päässä. On ihanaa antaa kaikkensa ja nähdä tulokset peilistä. Tällä viikolla on ollut liian kiire, mutta ensi viikolla aion ottaa taas itseäni niskasta kiinni. Aivan varmasti!

Oma elämä ja arki alkaa pikkuhiljaa rakentumaan.

Ihana, ihana elämä!

Aamukahvi, ah, mikä paras hetki päivästä! Ja auringonpaiste ja entisen elämän jätteistä siivottu koti. Vielä pitäisi piha laittaa kuntoon ja ikkunat pestä, mutta mieli on tyyni. Enää ei ahdista. Nyt tämä asunto tuntuu kodilta. Me ollaan täällä ihan naisten kesken, minä, kissa ja koira.

Kyllä se surukin ehkä tulee vielä, ehkä. Ja ikävä. Ehkä ei voi puhua ikävästä toista ihmistä kohtaan, vaan enemmänkin tottumusta. On hieman kummallista olla itsekseen.

Välillä tulee sellaisia ajatuspiikkejä, että "mitähän vittua sitä tuli tehtyä?", mutta ne menee nopeasti ohi. Oma rohkeus jaksaa vieläkin ihmetyttää. Ja vapauden tunne, kun ei tarvitse olla selittelemässä kenellekään omia menoja, sanoja tai tekoja.

Miehelle tämä oli kova paikka. Mutta jatkuva jankuttaminen toisista miehistä, minun syyttäminen ja ymmärtämättömyys raastavat hermoja. Hän tekee tämän minulle erittäin helpoksi, jos jatkaa tuota linjaa. Alan inhota häntä. Aikaisemmin en vain rakastanut. Toisaalta jätettäjälle erot ovat varmasti helpompia, sillä yleensä asian on jo käsitellyt omassa päässään. Jätetyllehän  asia tulee yleensä aina yllätyksenä ja se vaatii enemän aikaa sekä surua.

Olen minäkin itkenyt, raivonnut ja surrut. Pitkän aikaa jo. Ja nyt lopullinen päätös tuntui siltä oikealta  päätökseltä. Enkä minä ole iloinen siitä, että näin kävi. Olisin toivonut ja halunnut, että kaikki olisi palautunut entiselleen. En minä olisi halunnut päätyä tilastoihin, tai aiheuttaa toiselle näin käsittämätöntä tuskaa. Mutta sen tein. Ja tällä hetkellä olen ylpeä rohkeudestani totteuttaa omaa tahtoani. En tahtonut enää elää sitä elämää. Haluan rakentaa uutta, parempaa. Eikös me kaikki?

Mutta tämä päivä tuntuu hyvältä. Elämä tuntuu ihanalta.

Virallisesti Paska-Akka

Olin kirjoittanut alla olevan tekstin ulkomaan reissumme jälkeen. Se jäi taas kesken, kuten monet muutkin tekstini, joihin olen joutunut palaamaan uudestaan paremmalla ajalla. Kuitenkaan en halua poistaa tätä, koska tekstissä on hyvää ajatelmaa ja se ajatelma laittoi lopulta rattaat pyörimään...

Menneisyyden haamut kummittelee

Eilen syvällisessä humalatilassa, tulin miettineeksi taas omaa elämää ja käyttäytymistä parisuhteessa. Tai sitä, kun en osaa käyttäytyä. En tiedä mitä haluan, enkä tiedä miten saisin sen tietää.

Jokaisella meillä on omat haavamme ja arpemme. Parantuminen kestää. Yllättävän kauan. Miten edelleenkin voi vanhat haavat niin paljon satuttaa? Ja miten nillä voi edelleen olla niin suuri merkitys elämään?

Olen joskus osannut antaa itsestäni 100 % parisuhteeseen. Täydellinen luottamus, sitä se oli. Mies oli minun parasystäväni, kumppani ja rakastettuni. Hän oli kaikki. Koko elämä. Ystäväpiiri ja perhe. Kaiken piti olla täydellistä ja pudotus tuli korkealta ja kovaa. Ero tuli puskasta, en osannut yhtään varautua siihen. Enkä koskaan saanut syytä erolle. En ollut sitä valmis kuulemaan aikoinaan ja sitten kun olisin halunnut tietää, ei siihen ollut enää mahdollisuutta. Sehän se kaivelee.

Eron jälkeen ainut päämääräni oli selviytyä. Kaiken menettäneenä kohti uusia pettymyksiä. Suurimmat ongelmat parisuhteissani ovat sen jälkeen liittyneen omaan itsesuojeluvaistooni. En enää koskaan halua kokea sitä samaa. En halua koskaan jäädä enää totaalisesti tyhjän päälle.

En ajattele kyseistä miestä enää. En muista hänestä enää juuri mitään. En hyviä, enkä huonoja hetkiä...

Niin, paljon on ehtinyt tapahtua tuon syvällisen humalatilan ajatelmasta. Olen hakenut avioeroa kolme viikkoa sitten. Puolen vuoden päästä olen siis eronnut nainen.

Tuon hajatelman ansiosta, tajusin, etten voi elää onnetonta elämääni, vaan minun tulee etsiä omaa onneani vielä. En ollutkaan valmis perustamaan perhettä tämän miehen kanssa, enkä rakastanut häntä enää. Oikeastaan säälin häntä, en halunnut loukata hänen tunteitaan tai tehdä häntä onnettomaksi. Minkä hinnan olisin siitä maksanut? Oman onneni.

Meillä kaikilla on vain tämä elämä. En voi elää sitä niin kuin muut haluasivat tai odottaisivat minun elävän. Minulla on vielä aikaa. Tahdon haistella ja maistella, tahdon mennä ja tulla, tahdon olla hiljaa ja huutaa, nauraa ja itkeä. Ilman, että minun tarvitsee olla selittämässä jokaista mielenliikettäni toiselle ihmiselle. Haluan olla minä. Ja tahdon löytää itseni uudestaan. Ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen.

Olla itsekäs. Nyt olen virallisesti Paska-Akka.

Reissusta palattu

Pitkästä aikaa on ollut mukava viikko miehen kanssa. Oltiin viikko ulkomailla ja meillä oli jopa tosi mukavaa yhdessä. Loma oli ihana lopetus tälle kesälle ja huomenna olisi aika palata sorvin ääreen. Jee, oon pikkasen oottanu jo sitä! Liian pitkä kesäloma voi myös tylsistyttää ja arkeen palaaminen on ihanaa. Se tarkoittaa myös sitä, että päivässä on ainakin ne 8 tuntia, jolloin ei tarvitse katsella toisen naamaa. Se on sitä minun omaa laatuaikaani, toivottavasti.

Työrintamalla tapahtuu hieman muutoksia, joten innolla odotan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. On ihana päästä ratkomaan muiden ongelmia, eikä aina vaan keskittyä omaan napaan.

Toivottavasti syksy tuo tullessaan uusi suuntia elämälle. :)

Seksistä

Noniin... Kerrankin, SIIS KERRANKIN, mies oli viettämässä poikien iltaa ja minä olin selvinpäin ja vieläpä kuskina. Nyt on kyllä kaikki maailmankirjat sekaisin. Sain siis myös sitä omaa aikaa. Ja tiedättekös, miten  ihanaa on istua omalla kotisohvalla ja kuunnella hiljaisuutta. Ja näpytellä tänne. Joten asiaan siis.

Olen joskus miettinyt, olenko jotenkin seksuaalisesti häiriintynyt? Jokaisessa suhteessani, siis jokaisessa pidemmässä seurustelusuhteessani, olen jossain vaiheessa kyllästynyt totaalisesti seksuaalisesti. En ole enää halunnut kumppaniani, oikeastaan seksistä on tullut pakkopullaa. Jokaisessa tällaisessa suhteessa olen käynyt ne iänikuiset seksi-keskustelut. En edelleenkään tiedä syytä omaan haluttomuuteeni.

Aina suhteen alussa olen kuin mehiläinen kukan kimpussa. Tunnen himoa ja nautin suunnattomasti seksistä. Orgasmia en kuitenkaan saa. Sehän tässä jännää onkin. Pystyn saamaan orgasmin suuseksistä, kun suhde on edennyt vakavalle tasolle. En kykene rentoutumaan yhden illan jutuissa tai satunnaisten panojen kanssa,  jotta pääsisin hekuman huipulle. Vakavissa suhteissa intohimo katoaa, vaikka seksi siis olisikin loppuun vietyä, ihan hyvää kamaa. Satunnaisissa seikkailuissa on taas räiskettä ja rajuutta, joka saa kroppani värisemään himosta ja mieleni huutamaan lisää, tosin ilman loppuhuipennusta. Koskaan en ole saanut orgasmia yhdynnän aikana.

Onko merkitystä, milloin murrosikä alkoi tai minkä ikäisenä menetin neitsyyteni? Kuukautiseni alkoivat hyvin hyvin nuorena, äitini mietti jopa hormonihoitoa, mutta onneksi päätti toisin. Neitsyyteni menetin 14-vuotiaana ensirakkaudelleni, selvinpäin, varovasti ja haparoiden Stratovariuksen Paradise:n soidessa taustalla. Ei huono, vai mitä?

Olenko jotenkin viallinen, kun oma mies ei kiinnosta, mutta toinen mies saa pelkällä katseella minut tulvimaan? Se himo, joka laskeutuu jonnekin alavatsan seudulle ja veri joka tykyttää ohimossa. Se tunne, kun toisen miehen katse voisi syödä sinut. Ja sinä hänet. Ja se tunne, kun lopulta istut hänen päällensä ja koko kroppa värisee. Se tunne, se henkinen tyydytys riittää.

Seksi oman miehen kanssa on tylsää, liian nopeaa, ja sanoinko jo, TYLSÄÄ! Minä en edes ehdi mukaan, kun mieheni jo laukeaa. Seksi kestää tasan sen kolme minuuttia, esileikkeineen. Ja lisäksi, mieheni sylkee pilluuni! NIINPÄ!!! Eli jos olen vähänkin kiihottunut, voin kertoa olevani sen jälkeen kuivempi kuin saharan autiomaa.

Suutelu kuuluu mielestäni ehdottomasti seksiin, oli kyse sitten yhden illan panosta tai vakinaisesta kumppanista. Kiihottava suudelma on jämäkkä ja sopivan kostea. Kieltä ei työnnetä kurkkuun, eikä sylki saa valua toisen suuhun. Tai mikä pahinta, että puoli naamaa on märkä pusuttelun päätteeksi. Ja ei, tässä iässä ei enää vedetä julkisella paikalla himokielareita. EI, EI, EI!!!! Hyvä suudelma vie jalat alta, on osa kiihottavaa esileikkiä ja aivan mahdottoman mukavaa puuhaa.

Minun ei varmasi enää tarvitse kertoa, millainen suutelija mieheni on. Osaatte ehkä lukea rivien välistä. Mihinkö minä hänessä siis rakastuin? Sepä se.

Mökötystä

Jaahas, meillä on taas mökömökö-päivä. Tiiättekös, semmonen päivä, kun ei taas myönnetä, että mikä on vialla ja silti ollaan naama norsunvitulla. Niin, meillä asuu kaksi naista, joista fyysisesti naisella on enemmän munaa kuin itse herralla. Ekana kiukutellaan, kun on sotkuista, sitten kiukutellaan siitä, kuinka suunnitelmat meni uusiksi ja sitten lopulta ollaan taas todella tyytymättömiä parisuhteeseen.

Jo aamulla tiesin, että tästä päivästä ei keskusteluitta selvitä. Ja tulihan se sieltä, juuri äsken toimin taas mieheni terapeuttina. Tätäkö se on? Minäkin olen tyytymätön parisuhteeseemme, olen minä. Ja kohta minun tyytymättömyys on niin suurta, ettei enää tarvitse olla, koska kohta ei ole enää mitään parisuhdetta. En jaksa jatkuvasti analysoida suhteemme tilaa ja yrittää muuttaa sitä paremmaksi.

Tänään mieheni avasi suunsa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän kysyi, miksei meillä ole yhteisiä harrastuksia? Ja toisella kerralla, miten saisimme parisuhdettamme paremmaksi? Näin käy joka kerta, kun tulee pari sellaista päivää, jolloin vain olemme. Kun ei ole mitään häppeninkiä tai erityisen tapahtumarikasta päivää. Tai kun minä rentoudun, lepään ja luen hyvää kirjaa. Kun en ole henkisesti läsnä hänen kanssaan. Yritin häneltä kysellä, miksi meidän on jatkuvasti yritettävä parantaa suhdettamme? Mikä siinä on niin pielessä, että joka ikinen päivä, sitä on keskustelemalla analysoitava? Hän ei osannut vastata siihen.

Mieheni mielestä yhteinen arki ei ole yhteistä aikaa. Hän ei osaa arvostaa rauhallisia päiviä, jolloin molemmat ovat kotona, tehden omia asioitaan ja rentoutuen omalla tavallaan. Hän ei osaa arvostaa sitä, että ollaan yksin yhdessä. Ja kysehän ei ole siitä, ettemme tekisi oikeasti asioita yhdessä. Teemme me. Me olemme aina yhdessä, jatkuvasti, jopa ärsyttävyyteen asti. Ja kohta olemme lähdössä ulkomaillekin, yhteiselle matkalle.Yritin hänelle tätä selittää, mutta en usko tulleeni ymmärretyksi.

Ja minä koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että tartun kirjaan tai selaan nettiä, kun hän on läsnä. Koska tiedän, että hän tylsistyy ja kokee asian niin, ettei me tehdä mitään yhdessä. Olen jatkuvasti varpaillani, kuten tänäänkin. Tiesin jo etukäteen, että tänään keskustellaan ja minä menetän hermoni jossain vaiheessa. Niin menetinkin, siitä, ettei hän ollut laittanut roskapussia roskakoriin. Kamelin selkä sai taas pienoisen murtuman. Milloinkohan se taas katkeaa kokonaan?

Olen itse äärimmäisen huono keskustelija, en osaa keskustella hänen kanssaan. Emme ymmärrä toisiamme, takerrumme toistemme yksittäisiin sanoihin ja eleisiin.  Joskus tuntuu kuin olisimme kotoisin eri planeetoilta, eikä meillä ole yhteistä kieltä. Minussakin on vikaa. Välillä en edes halua ymmärtää häntä. Olen väsynyt jatkuvaan keskusteluun suhteestamme.

Olen kuitenkin aikaisemmin pystynyt siihen. Nyt sitä on vain liikaa. Joka toinen päivä. Olen väsynyt ja turhautunut. Onko tässä mitään vitun järkeä, jos kaikki on näin perseestä? Kysynpä vaan...

Heinäkuun horoskooppi

Pakko lisätä tänne kuluvan kuun horoskooppi. Ehkä siihen peilaamalla alkaa ymmärtämään paremmin omaa elämäänsä. Tai sitten ei. Oikeasti, onhan ne vähän hömppää.

Kuukausihoroskooppi Vaaka

Mars tulee tarkkaan T-ristiin Pluton ja Uranuksen kanssa heinäkuun puolivälissä. Energialatauksesi on tästä syystä uskomattoman voimakas ja sinulla on tasan yhtä suuri tarve päästä purkamaan energiasi juuri oikeisiin kohteisiin. Vaakamainen diplomatia on kovalla koetuksella koko heinäkuun ajan, sillä tämän ajan päätöksissä sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa muiden tunteita huomioon ratkaisuja tehdessäsi. Sulavan käytöksen sijasta tulet sortumaan kiukutteluun ja vihan purkauksiin kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa et nyt pääse toteuttamaan omia oivalluksiasi matkalla menestykseen.

Lähde: www.astro.fi

Tähän mennessä yksi raivokohtaus, jossa tavaratkin lentelivät. Ja nyt eletään vasta heinäkuun ensimmäisen viikon loppua. Mitähän tästä vielä tulee?

Itsekäs Paska-Akka

Eilen oli tyttöjen ilta. Oli ihanaa tälläytyä ja laittautua uusiin vermeisiin ja juoruta taas oikein urakalla. Ihanaiseni on vain niin mahtava ihminen!

Mutta kuten aina, tälläkin kertaa, sain kokea olevani paskin akka mitä maa päällänsä kantaa. Mieheni joutui viemään koiriamme päivystävälle eläinlääkärille illalla ja oli hyvin tuohtunut, koska en hylännytkään Ihanaistani ja lähteny hänen mukaansa, vaan jäin viettämään yhteistä iltaamme. Asiasta ei ole vielä keskusteltu, mutta innolla odotan, milloin hän ottaa asian puheeksi.

Tottakai se, että koirat joutuivat lääkäriin, oli myös minun vikani. En kiellä huolimattomuuttani, mutta erehdys olisi voinut sattua myös hänelle. Oli täysin tarpeetonta syyttää minua. Se oli yksi syy, miksi en lähtenyt kotiin sillä samalla sekunnilla, kun sain tapahtuneesta tietää. Ilta olisi mennyt riidellessä.

Toinen syy oli, että koirat saivat tarvitsemansa hoidon, eikä niiden vahtimiseen kotona tarvita kahta ihmistä. Varsinkaan kun koirat voivat aivan hyvin. Kaikki oli siis kunnossa. Jos koirien tila olisi huonontunut hoidosta huolimatta, tilanne olisi ollut toinen. Mutta koska kaikki oli kunnossa, en nähnyt tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmia. Mieheni kyllä viime yönä mainitsi, että hän olisi kyllä lähtenyt saman tien, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Niin varmasti, mutta se onkin meidän kahden ero. Me olemme erilaisia ja minä tein tämän valinnan. Hänen pitäisi vain nyt päästä sen yli.

Nyt voitte ajatella, että olen todella itsekäs akka, mutta siinähän ajattelette. Koska minä olen. Tätä iltaa minä tarvitsin. Hiusten värjäystä, tälläytymistä, maailman parantamista ja rakkaan ystävän seuraa.

Mustasukkaisuudesta

Sanotaan, että on olemassa tervettä mustasukkaisuutta ja sitten on olemassa sitä sairasta. Mitä se sitten on, jos ei ole lainkaan mustasukkainen? Ei kai sekään ole normaalia?

Olen seurustellut monen miehen kanssa, enkä vielä ole kertaakaan törmännyt mieheen, joka ei olisi ollut mustasukkainen. Toiset ovat olleet sillä sairaalla tavalla ja toiset "terveellä". Minusta kaikki mustasukkaisuus on jotenkin omituista. Toki olen joskus itsekkin tuntenut "pistoksia", mutta en ole tehnyt niistä koskaan numeroa. Nykyisin en koe olevani mustasukkainen. Mielestäni on normaalia katsella muita sillä silmällä, flirttailla ja pitää hauskaa. Olen kova arvostelemaan muita heidän ulkonäkönsä perusteella, enkä näe siinä mitään väärää. Ja sitä paitsi se on hauskaa!

Mieheni on mustasukkainen ja tuo sen hyvin selkeästi esille. Toisinaan hän yrittää peitellä sitä, onnistumatta, ja toisinaan hän kertoo sen hyvin suoraan. Ja se ärsyttää. Tunnen olevani vanki, jolle on määrätty vanginvartija tarkkailemaan vangin jokaista liikettä. Elän tällä hetkellä epäilysten alaisena. Ja tätä on jatkunut jo pitkään.

Joskus  mieheni tarkkaili kaikkia miehiä, jopa kauppareissulla. Ja jos joku raukka sattui vilkaisemaankaan minuun päin, jouduin armottomaan tenttiin siitä, että tunnenko kyseisen miehen, koska hän katsoi minua. Ihan kuin minä tuntisin kaikki paikkakunnan miehet ja minulla olisi ollut heidän kanssaan suhde. Hoh hoh...

Mieheni tietysti kiistää kaiken. Hän ei epäile minua mistään, ei tietenkään. No, ehkä aikaisemmin kyllä, mutta ei enää. Silti hän kysyy heti perään, että onko minulla jotain salattavaa? Ei hän mitään epäile, kunhan vaan haluaa varmistua. Oikeasti onhan minulla salattavaa, mutta tietenkään en sitä paljasta. Miksi aiheuttaisin lisää näitä tilanteita? On raivostuttavaa elää sellaista elämää, jossa jatkuvasti epäillään. Ehkä elänkin elämääni niinkuin hän pelkää. Ehkä en kerrokkaan kaikkea. Kaikki paljastuu aikanaan, mutta vielä ei ole sen aika.

Mieheni on myös käynyt minuun käsiksi mustasukkaisuutensa vuoksi. Aina kännissä, kovassa sellaisessa, viinakännissä. Nyt hän on pidättäytynyt terävistä. Juo ainoastaan olutta ja muita mietoja alkoholijuomia. Juokoon, kunhan ei enää minuun koske. Viimeisin kerta oli julkisella paikalla, monen tutun silmäparin alla. Kyse oli väkisin kiinnipitämisestä, mutta silti. Hän koski  minuun, hän häpäisi minut. Annoin taas anteeksi, viimeisen kerran.

Mielestäni mustasukkaisuus liittyy vahvasti huonoon itsetuntoon. Siitä mieheni kärsii. Hän ei ole sinut itsensä kanssa. Hän on aikaisemmin ollut hyvin urheilullinen, mutta jalkaan kohdistunut vamma rajoittaa liikuntaharrastusta paljon. Mutta hän pystyy kävelemään, uimaan, käymään kuntosalilla jne. Mutta hän ei tee sitä. Vaikka olen ehdottanut kauniisti, että se voisi parantaa itsetuntoa. Ei, hän ei saa aikaiseksi. Ja se taas kostautuu minulle.

Kerran mieheni veti herneen nenäänsä, kun sanoin pitäväni Poliisit-sarjan kyttiä komeina. En kuulemman saisi sanoa niin hänen läsnäollessaan. Koska se tuntuu hänestä pahalta. Hän ei koskaan katsele muita sillä silmällä, näin hän väittää. Minusta se on potaskaa, eikö muka koskaan? Minä ainakin katselen.

Nyt kun olen morkannut miestäni taas useamman kappaleen verran, voin jatkaa itsestäni. En minä ole mikään puhdas pulmuinen minäkään. Jos ensimmäisenä iltana, kun mieheni kanssa tapasimme, sanoin hänelle, kuin varoitukseksi, että olen flirtti. Tykkään kietoa miehiä pikkusormeni ympärille, antaa ymmärtää ja sitten olla ymmärtämättä antaa. Se on viatonta ja hauskaa. Mutta ymmärrän kyllä, että se saattaa olla yksi syy mieheni mustasukkaisuuteen. Mutta minä olen varoittanut häntä.

Toinen syy on pettäminen. Olemme molemmat pettäneet, ensin hän minua ja sitten minä häntä. Molemmat jäimme kiinni. Mieheni tartutti minuun sukupuolitaudin, joka ehti vuoden jyllätä minussa, ennen asian paljastumista.  Vuosi valehtelua. Minä petin vain muutamia kuukausia ennen häitä. Suhteemme on siis kärsinyt paljon luottamuspulasta ja sitä on koeteltu melkoisesti. Se voi olla yksi syy mustasukkaisuuteen. Siis hänen. Minä en ole mustasukkainen. Pettämisestä voisin kertoa paljon pidemmänkin tarinan, mutta jääköön se toiseen kertaan. Nyt tiedätte senkin. En ole ollut hänen luottamuksensa arvoinen, eikä hän minun.

Mieheni mielestä hän on parantanut tapojaan mustasukkaisuuden saralla. Hän ei esimerkiksi hermostu, kun joku toinen mies baarissa sanoo minua kauniiksi. Onko se syy hermostua? Eikö siitä pitäisi olla imarreltu, hänenkin? Tai hän ei hermostunut myöskään siitä, että juhannuksena, kun heitin kuperkeikkaa, aivan tuntematon mies antoi pyörähdykselle vauhtia, puttaamalla minua takapuolesta. Tätäkään en tajunnut. Olisiko siitä pitänyt hermostua? Hän kuitenkin mainitsee näistä asioista minulle jälkikäteen. Huomasitko, en hermostunut ja ollut mustasukkainen. WTF???????

Mieheni on myös mustasukkainen ystävistäni. Olen myös hyvin seurallinen ja minulla on ystäviä, joiden kanssa haluan joskus viettää aikaa ja jutella ilman miestäni. Mies on ollut minulle kateellinen ystävistäni, eikä kestä ajatusta, että vietän hauskaa ilman häntä. Olen kertonut hänelle, että ystävyyssuhteiden ylläpitänen on minulle todella tärkeää, sillä jos vaikeuksia tulee elämässä, hyvät ystävät eivät hylkää. Miehen mielestä aikani ystävieni kanssa on poissa meidän yhteisestä parisuhdeajasta. Olen yrittänyt hänelle sanoa, että tarvitsen myös omaa aikaa, jotta voisin paremmin myös parisuhteessa. Hän ei tunnu tajuavan sitä. Hänelle riittäisi, että olisimme jatkuvasti yhdessä, 24/7.

Minä en jaksa. En jaksa katsella häntä koko aikaa.

Eroamisesta

Kävin äsken koirien kanssa lenkillä. Tulin ajatelleeksi taas paljon asioita, kuuntelin Jippua repeatilla ja päätin kirjoitella taas tänne. Aiheena eroaminen.

Tuttavamme erosivat. Nainen oli pettänyt ja nyt he viikon ajan miettivät tahoillaan jatkavatko vai eivätkö. Viikko on liian lyhyt aika tehdä sellaisia päätöksiä. Minä tein sen virheen, hämäännyin omista tunteistani ja yksinäisyyden pelostani. Annoin naiselle neuvoksi, että mieti pidempään.

Tässä noin kuukausi sitten kerroin miehelleni saunassa, etten ole enää onnellinen ja haluan erota. Mieheni otti sen todella raskaasti. Hän oli silloin toisella paikkakunnalla työharjoittelussa ja saimme lopulta sovittua, että mietimme hänen viimeisen harjoitteluviikkonsa ajan, mitä molemmat haluavat. Viikossa ehdin käymään läpi koko pienen ihmisen tunneskaalan. Miettimisajan olisi pitänyt olla pidempi, sillä siinä vaiheessa, kun viikon jälkeen tapasimme ja keskustelimme, päällimmäisinä tunteina oli yksinäisyys ja ikävä sekä pelko omasta tulevaisuudesta.

Tutusta ja turvallisesta on vaikea irtautua. Vaikka suhde olisi miten paska tahansa, pelko irtautua hämää hetkellisesti. Viikon aikana tein paljon töitä omien tunteideni selvittelyyn. Kirjoitin ylös suhteen plussia ja miinuksia, muistelin hyviä hetkiä ja punnitsin asioita omasta mielestäni melko tarkasti. Olin varma omasta päätöksestäni erota, mutta keskustelut muiden ihmisten kanssa sekoittivat pääni. Loppujen lopuksi en enää tiennyt, mitkä ovat omia toiveitani ja mitkä muiden.

Niinpä päätin jäädä. Saimme miehen kanssa juteltua, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Tässä olen taas, miettimässä erilaisia vaihtoehtoja irtaantua. Ahdistun helposti, saan raivokohtauksia mitättömistä asioista, enkä vieläkään tiedä, mitä haluan ja olenko onnellinen tässä hetkessä. Itsehän halusin vielä yrittää. En ole luovuttaja.

Koko eroprosessi on aivan kauhea. Kaikki pitää jakaa, ja sitten pitää vielä keskustella ja keskustella ja keskustella. Vihaan koko sanaa "keskustelu", se saa niskavillani nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle, hermot kiristymään. En osaa!

Löydän itsestäni läheisriippuvuuden piirteitä. Joku viisas sanoo, että läheisriippuvuus on suoraan verrannollinen isäsuhteeseen. No voi olla, sitä en kiistä. Olen tullut hylätyksi. Isäni on valinnut aina ensisijaisesti alkoholin. Se on hänen elämänkumppaninsa, lapsensa ja perheensä. Hän on tehnyt sen valinnan. Olen viimeeksi nähnyt isäni omissa häissäni, enkä sen jälkeen ole hänestä kuullut mitään.

Läheisriippuvuuteni aiheuttaa minulle sen, etten osaa olla yksin. Tämä on ollut havaittavissa jo ennen avioliittoakin. Sinkkuna ollessani, en koskaan joutunut nukkumaan yksin. Sain aina seuraa. Tosin se seura hajotti minua ihan yhtä paljon kuin yksinäisyys. Seuran hintana oli aina seksi, jos halusin jonkun viereeni nukkumaan ja aamulla katoamaan. Henkinen morkkis ja paha olo, seurasivat jatkuvasti. Tiedostan ongelmani, mutta luisuminen entiseen elämään pelottaa. Toisaalta taas vapaus houkuttaa.

Kaikki osat elämästäni ovat periaatteessa aivan kunnossa. Olen tyhmä halutessani luopua siitä, mitä olen tähän mennessä rakentanut. Annettakoon se minulle anteeksi.

Paluu arkeen...

Ihana Juhannus, ihana sää ja ihan huiput bileet! Seurakin oli ihan kiva, vaikka enemmän biletysmeininkiä olisin toivonut mukaan. Välillä olo oli kuin vanginvartija seurassa....

Ja koska koskaan ei voi toivoa enempää, niin paluu arkeen tapahtui taas pienen väittelyn merkeissä. Ihana arki. Just.

Meidän liitossa taistellaan ihan mitättömistä asioista. Mies elää kuin sikolätissä, mutta jos minä en nosta sukkaa lattialta, se on maailmanloppu. Mies ei itse korjaa jälkiään ja minunko pitäisi leikkiä hänen äitiään. Myönnän kyllä, että en ole mikään siistein ihminen, mutta en kyllä jaksa enää yrittääkään pitää tätä kämppää siistinä. Joka puolella on tavaraa ja sitten nostetaan hirveä meteli siitä, että minä en jaksa jotain pikkuasiaa tehdä.

Ja siitäkös se sota vasta syntyi, kun minua alkoi hillittömästi naurattamaan miehen reaktio. Kuulemman salailen jotain ja yritän peitellä salaisuuttani nauramalla! Täh????

Niin, rakas arki koitti sitten taas. Se siitä nollauksesta sitten....

Mitenköhän pitkään tätä vielä jaksaa?

Juhannustaikoja

Pakkaamisen tuskaa. Olen aina ollut huono varustautumaan reissuihin. Huomenna auto starttaa kohti Himosta ja nyt pitäisi hieman päättää, että mennäkö alasti vai koko omaisuus mukana. Hiusongelma vaivaa myös. Yritän kasvattaa lyhyitä pitkiksi, mutta koska se on tuskallisen hidasta ja hiustenkuivaajan mukaanottaminen ei oikein istu neljän päivän telttaretkelle, koen suunnatonta ahdistusta. BAD HAIR DAY!!! Pitäisi varmaan ostaa pinnejä tai pipo.

Enkä uhkauksista huolimatta ole lähdössä alasti. Kaikkiko pitäisi mahduttaa tuohon pieneen putkikassiin? Vihaan pakkaamista! Ja oikeasti puolet pakatusta on turhaa, mutta jos sittenkin sitä vaikka tarvitsen. Huh huh...

Mutta parasta on, että pääsen nauttimaan mahtavasta tunnelmasta ja upeista esiintyjistä! Ja tulen olemaan neljä päivää, hyvin suurella todennäköisyydellä, alkoholin vaikutuksen alaisena. Pään totaalinen nollaus, se on tavoitteena. Katsotaan, mistä itseni maanantaina löydän.

Olen aika otettu, että tätä blogia on käyty vilkaisemassa. Saa tänne kommenttejakin kirjoitella!

HYVÄÄ JUHANNUSTA KAIKILLE! 

Palataan jussin jälkeen!

*muoks: hmm...miksiköhän tuo otsikko, pitiköhän kirjoittaa jotain siitä aihepiiristä. Ehkä kokeilen siis jotain taikoja, jos vaikka selviäisi tämä elämän sotkuisuus...vai eikös joku taika liittynyt alastomuuteen? hmmm...ainiin maaliskuussa syntyneet ovat yöttömän yön hetelmiä... Sellaista...

Ystävyydestä

Tajusin eilen, kuinka onnekas olenkaan. Minulla on ihminen, jolle voin kertoa kaikki tunteeni ja kuka ei koskaan tuomitse tekojani tai puheitani. Olen varmasti yksi maailman onnekkaimmista ihmisistä, kun olen löytänyt tällä iällä sellaisen aarteen! Ihanaiseni, on mahtavaa, että olet olemassa!

Minulla on paha luottamuspula ihmisiin. Tutustun kyllä helposti, olen sosiaalinen ja puhun paljon omasta elämästäni. Mutta yleensä puhun ihmisille juuri niitä asioita, joita uskon heidän haluan kuulla. Valikoin kelle kerron tuota ja kellä tätä. Olen analysoinut luottamuspulaani monesti. Omassa päässäni ja ystävälleni. Jos oikein syvälle mennään, luottamuspulani on suoraan yhteyksissä hylätyksi tulemisen pelkooni. Olen lapsena kokenut tulleeni hylätyksi ja monet parisuhteeni ovat päättyneet aikaisemmassa elämässäni siihen, että minut on jätetty. Lopulta minusta on tullut se joka jättää, koska niin minua ei hylätä. En pysty antamaan itsenäni 100 % mihinkään suhteeseen, en ystävyys- enkä parisuhteeseen. Se avioliitossanikin mättää. Miehelleni minä olen kaikki, hän on minulle vain osa.

Tämä ystäväni, joka minulla on, on ainut ihminen, joka on täysin ansainnut luottamukseni, eikä hän tule koskaan käyttämään sitä minua vastaan. On äärimmäisen terapeuttista puhua yhdelle ihmiselle suodattamatta mitään. Ja häntä kiinnostaa ja hän kuuntelee, ei pelkästään kuule. Näinä päivinä pyytelen häneltä usein anteeksi sitä, että jauhan vain omia ja niitä samoja asioita. Tunnen olevani äärimmäisen epäreilu ja yksipuolinen. Mutta hän rakastaa minua silti. Toivon, että pystyn jossain vaiheessa olemaan parempi ystävä hänelle. Olen hänestä äärimmäisen kiitollinen.

Muistan erään eron, joka otti minulle todella koville. Selvisin ulkoisesti, mutta sisäisesti olin aivan hajalla. Kun lopulta päätin, että haluan puhua asioista, oli erosta kulunut jo pari vuotta. En tullut kuulluksi. Hukutin pahaa oloani juomalla ja seuraava päivä masensi entistä enemmän. Silloiset ystäväni eivät ymmärtäneet alkuunkaan, miksi märehdin parin vuoden takaista eroa. Niinpä puhuin toiselle sitä ja toiselle tätä, kertomatta koskaan koko totuutta. Tänäkään päivänä nämä ystäväni eivät enää tunne minua. Luottamukseni heihin kärsi. Onneksi hakeuduin juttelemaan ammattilaisen kanssa. Kävin noin puoli vuotta puhumassa ja se auttoi. Kuten jo sanoin, on äärimmäisen terapeuttista puhua yhdelle  ihmiselle suodattamatta mitään.

Eilen nautin ystäväni seurasta. Makoilimme hänen tyhjän asuntonsa lattialla, sohvalla ja pöydän ääressä. Söimme suklaajäätelöä ja paransimme maailmaa. Se oli ystävyyttä puhtaimmillaan. Rakastan häntä kovasti!

Yllätykset

Minä en pidä yllätyksistä. Sen takia, koska en osaa varautua niihin. Haluan olla ajantasalla kaikesta siitä mitä ympärillä tapahtuu. En myöskään pidä lahjoista, koska en osaa itse ostaa toisille lahjoja. Yllätykset ja lahjat saavat varautuneeksi.

Tänään on ollut erikoinen päivä. Mies ei aluksi halunnut lähteä mihinkään ja nyt se on jossain, ehkä pilkkuun asti, ehkä pitempäänkin! Jippiii!!! Kerrankin se mies tekee jotain elämällään!

Omalta osalta ilta päättyi pitsan kautta kotiin. Olen hämmentynyt.

Yksityisyys parisuhteessa

Ahdistaa taas. Mahan pohjassa tuntuu möykky, eikä ruokakaan maistu. Ja minähän olen kova syömään, joten siitä voi päätellä ahdistuksen määrän.

Eniten ahdistaa oman ajan puute. Tarvitsisin hetken aikaa itseni kanssa, aikaa juoruta ystävien kanssa ja aikaa sulkea hetkeksi puhelimen. Tai sitä aikaa, kun voisi koko päivän röhnöttää sohvannurkassa ja lukea lempikirjaa tai hömppäromaani. Tai näin kesällä maata auringossa ja polttaa iho ravunväritystä muistuttavaksi. Tällä hetkellä miun omaa aikaa on, että lähden tekemään punttitreeniä hampaat irvessä purkaakseni sietämättömän raivon, jonka toisen ihmisen naaman näkeminen joka ikinen hetki aiheuttaa. Tai nämä hetket tietokoneen ääressä, jolloin salaa kirjoitan tätä blogia. Tietokoneellakaan ei pysty olemaan enää rauhassa ilman, että joku tuijottaa selän takaa, mitä ystävilleni naamakirjassa näpyttelen.

Kaipaan omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Olen miehelle joutunut pariinkin otteeseen pitämään napakan puhuttelun yksityisyyden tarpeestani. Pieniä asioita, mutta ne ovat minulle yksi tärkein väline ylläpitää omaa tilaa. Yksityisyys parisuhteessa tuntuu utopialta, mutta olen ymmärtänyt, että joillakin pariskunnilla se onnistuu. Miksi meillä se on niin pirun vaikeaa?

Minulle osoitettua postia ei avata! Vaikka olisi kyseessä lasku, jonka mies on luvannu maksaa. Se on minun! Minä avaan sen! En itsekkään avaa mieheni kirjeitä, vaikka tietäisin mitä ne sisältää. Tämä ei ole aina ollut miehelleni itsestäänselvää. Hän monesti kummastelee kieltoani, mutta pisteiksi minulle, voin sanoa pysyneeni kannassani. Aivan eri asia on, jos toinen pyytää luvan kirjeen avaamiseen. Silloin minulta on kysytty.

Puhelintani, sähköpostiani tai Facebook-viestejäni ei lueta! Tämäkään ei ole itsestäänselvää toisille. Olen saanut mieheni useampaan otteeseen kiinni joko puhelimeni tai viestieni tutkimisesta. Yhtä monta kertaa olen pitänyt hirmuisen saarnan minun reviirilleni tunkeutumisesta ja luottamuksen puutteesta. Yhteenvaiheeseen en uskaltanut jättää puhelinta hänen lähelleen, jos poistuin huoneesta. Edelleenkin suljen tietokoneen aina kun poistun sen äärestä ja salasanat vaihdan säännöllisesti. En myöskään pidä siitä, että hän katselee olkani yli, mitä ystävilleni kirjoitan tai utelee, keneltä sain tekstiviestin. Se ei kuulu hänelle! Tästä pääseekin sujuvasti seuraavaan...

Minulla ja ystävilläni on omia juttuja, joita muiden ei tarvitse ymmärtää eikä kaikkea tarvitse tietää! Jos ystäväni kertovat minulle salaisuuksia, en tietenkään kerro niitä eteenpäin. Näinhän se on kaikissa ystävyyssuhteissa, eikö vain? Ja ystävien kanssa voi jutella kaikesta. Asioista, joista ei voi jutella edes oman miehen kanssa. Kertoisinko omalle miehelleni, kuinka jumalattoman hyvä perseinen mies käveli juuri vastaan? Tai että olen aivan villinä kaljuihin ja isoihin miehiin? Mitä??? Mieheni saa mustasukkaisuuskohtauksen jo pelkästään tv-sarjojen hyvännäköisistä miehistä, jos satun erehdysessä asiasta mainitsemaan. Tai keskustelut työkavereiden kanssa, jotka yleensä liittyvät työhön. Mieheni ei ymmärrä niistä mitään. Miksi hänen pitäisikään?

Minulle ystävät ovat tärkeitä ja ystävyyden vaaliminen elinehto. Olen joskus aikaisemmin ollut lähellä menettää kaikki ystäväni. Olin nuori ja naiivi, ja uskoin, että seurustelukumppani on ainut oikea asia elämässäni. Ystävyyssuhteiden hoitaminen jäi vähälle ja sitten kun ero tuli, olin yksin. Jouduin rakentamaan uudelleen sosiaalisen verkkoni, enkä enää koskaan tahdo joutua siihen tilanteeseen. Ystävyyssuhteiden ylläpitänen on sen vuoksi äärimmäisen tärkeää nyt. Ystäväaika on samalla minulle omaa aikaa. Pystyn olemaan täysin oma itseni, koska minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Omat rahat! En koskaan, en koskaan, yhdistäisi rahojani miehen kanssa. Yhteinen pankkitili on eri asia, sinne siirretään rahaa yhteiseen hyvään, mutta oma on aina oma. Oma raha tuo myös yksityisyyttä. Kun velvollisuudet on hoidettu, voi loput törsätä miten haluaa Voin huoletta ostaa uuden kenkäparin tai kaapillisen vaatteita. Eikä kukaan vahdi tiliotettani!

Omat ajatukset! Onneksi emme voi lukea toistemme ajatuksia. Olisi hirveää, jos mieheni tietäisi kaikki yksityiset ajatukseni ja haaveeni. Minusta on ihanaa vaipua päiväuniin ja haaveilla. Toisinaan haaveet ovat julkaisukelvottomia ja toisista haaveistani ja päiväunistani tulen kertomaan tässä blogissa myöhemmin.

Minun ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa! Toisinaan tahtoisin vain sulkea puhelimen kokonaan. Joskus kiroan ääneen itsekseni matkapuhelinta. Tämä aika mahdollistaa sen, että toisen ihmisen menemisiä ja tulemisia pystyy kontroloimaan erilaisin keinoin. Jos en ole tiettyyn aikaan facebookissa, tai en vastaa puhelimeen, joudun armottomaan ristikuulusteluun: "Missä olet, mitä teet, kenen kanssa?" Ja mikä parasta "Mikä tuo ääni ja tuo ääni ja tuo ääni oli?" Mieheni olisi halunnut asentaa puhelimeeni myös skype-sovelluksen. Siihen en suostunut. Onneksi puhelimeni on myös niin vanhaa mallia, ettei sen muisti olisi riittänyt sovelluksen pyörittämiseen. Huh!

Oma aika! Tämä on ehkä se tärkein asia. Ja tähän asti päästyäni, olen kadottanut tämän merkinnän punaisen langan käsistäni. Inhoan nyhvätä jatkuvasti yhdessä ja olla niin pariskuntaa, niin pariskuntaa. Olen melko menevää sorttia, vaikka viihdyn myös kotona. Mieheni ei taas haluaisi tehdä mitään muuta kuin olla yksissä; 24/7. Hänellä ei ole mitään omaa elämää ja minä taas kaipaisin sitä, ehkä liiankin paljon. Tätä merkintää kirjoittaessani, olen joutunut koneen sulkemaan jo kerran. Ei edes sen vertaa omaa rauhaa, että olisin voinut kaikki tähän aiheeseen liittyvät ajatukset kirjata rauhassa. Ehkä juuri sen takia olen punaisen langan kadottanut.

Juuri nyt elämä tuntuu melko nautinnolliselta. Makaan koneen kanssa auringossa, polttaen ihoani. Koirat viihtyvät seuranani. Kärpäset surisevat ja on kesä. Minulla on koko kesän pituinen loma ja voin halutessani ottaa kaapista kuivan omenasiiderin (tai halutessani ja halutessani, sanomistahan siitäkin tulee...) Tulin ajatelleeksi, että kaikki ongelmat ja tyytymättömyys omaan elämään johtuvat siitä, että olen todellakin valinnut rinnalleni väärän ihmisen. Hän ehkä toimii minun vastapainonani, on kaikkia muita miellyttävä, mutta ei riitä täyttämään minun perustarpeitani. Mitä ne perustarpeet sitten ovat? Siinäpä vasta kysymys....

Luonnehoroskooppi Vaaka

Vaa'an vuodenaika:

Syyspäivän tasaus aloittaa Vaakojen ajan. Yö alkaa olemaan päivää pidempi ja luonto aloittaa varovaisen valmistautumisen tulevaan talveen. Aamuisin saa varautua pukeutumaan lämpimästi ja raaputtelemaan ohutta jääriitettä auton tuulilasista. Päivisin aurinko lämmittää ilman joskus hyvinkin kesäiseksi. Vuodenaikansa vaatimusten mukaan Vaaka on hyvin sopeutuvainen erilaisiin olosuhteisiin ja pystyy tasapainoilemaan kiistatilanteissa puolelta toiselle kunnes taistelevat osapuolet eivät enää itsekään tiedä mistä kaikki sai alkunsa. Vaaka-ihmisillä on muita merkkejä useammin vaikeuksia päättää mitä he itse haluavat ja tasapainottaessaan muiden ongelmia heillä ei tahdo jäädä aikaa miettiä omia asioitaan.



Hallitseva planeetta:

Rakkauden Jumalatar Venus hallitsee Vaa'an merkkiä ja tämän planeettaenergian mukaisesti Vaaka-ihmisen voi tunnistaa hänen tavastaan hymyillä mitä ihmeellisimmissä tilanteissa ikään kuin kaunis hymy voisi hälventää kaikki häiritsevät tekijät siitä paikasta. Yllättävää kyllä juuri näin usein tapahtuu kun Vaaka joutuu johonkin ristiriitatilanteeseen. Pelkällä hymyllään hän sulattaa jään ja asiasta voidaan jälleen keskustella. Vaakaan on hyvin helppo ihastua, sillä hän tuntuu puhuvan ja hymyilevän juuri sinulle vaikka ei itse olisi sinua edes havainnut yleisön joukosta. Vaaka on ihana ja huomaavainen ihminen ollessaan tekemisissä ystäviensä ja tuttujensa kanssa, mutta parisuhteessa hänestä paljastuu kokonaan uudenlainen piirre: Alitajuinen tarve määrätä mitä tehdään ja milloin tehdään.

Rakkaus:

Jotta henkilökohtaiset ihmissuhteet löytäisivät oikeille raiteille tulee Vaa'an oppia pitämään puoliaan ja ilmaisemaan oma kantansa myös silloin kun hän on normaalissa vuorovaikutustilanteessa muiden ihmisten kanssa. Muuten paine elämän mielekkyyden löytämiseksi kaatuu liian raskaana kumppanin niskaan eikä keskinäisen ymmärryksen syntyminen ole mahdollista. Rakkauselämäänsä tyytymätönkin Vaaka jaksaa hymyillä elämänsä tyhjyyden edessä, mutta todellisen lämmön puuttuessa se on helppo kokea ivallisuudeksi rakastettua kohtaan. Johtavana ilma-elementin merkkinä Vaaka tarvitsee itselleen tilaa tehdä tänään tätä ja huomenna tuota. Jotta tämä olisi mahdollista täytyy molempien osapuolten olla tietoisia Vaa'an taipumuksesta pyrkiä miellyttämään kumppaniaan oman elämänsä kustannuksella. Vaakaa täytyy aina vähän potkia omiin hommiinsa.

Seksi:

Seksuaalisesti Vaaka on viileä tyyppi, joka kyllä osaa saada toisen ihastumaan itseensä lumoavalla flirtillään, mutta ei vahingossakaan päästä ohjia käsistään ennen kuin on varma vastapuolen sopivuudesta omaan elämäänsä tai sen hetkiseen tilanteeseensa. Mielipide kumppanin sopivuudesta tulee vaihtelemaan kylmän ja kuuman välillä monta kertaa ennen ratkaisevan askeleen ottamista ja tietysti vielä sen jälkeenkin. Eroottisesti Vaaka pystyy bluffaamaan kumppaniaan jonkun aikaa, mutta sitten kun mitta alkaa täyttymään kääntyy kelkka kerrasta päinvastaiseen suuntaan ja saman peiton alle ei ole enää mitään asiaa. Rakastunut ja valinnastaan varma Vaaka täyttää kumppaninsa hurjimmatkin odotukset ja johdattaa tämän sellaiseen nautintojen keitaaseen, jonne toinen on varmasti valmis jäämään loppuiäkseen.

Vaa'an valttikortit:

Vaaka on yhdistävä symboli, joka tuo ihmisiä yhteen, vertailee ilmiöitä ja pyrkii puolueettomaan harkintaan. Hänen näköalansa ovat laajat ja hän yhdistää ristiriitaisia näkemyksiä yhteen, silottelee ja sovittaa. Vaaka on mestari sopeutumaan ja tekemään kompromisseja etsiessään rauhaa, sopusointua, kauneutta ja kauniita muotoja. Hän on idealisti, joka tähtää yksilöiden ja ryhmien vuorovaikutuksen lisäämiseen. Vaa'alla on halu antaa itsestään jotain arvokasta muillekin vaikkapa esiintymisen kautta.

Vaa'an heikkoudet:

Vaakamaisena ongelmana voidaan ehdottomasti pitää päättämättömyyttä kahden tai useamman vaihtoehdon välillä, mikä saattaa heijastua epäitsenäisyytenä ja pinnallisuutena. Alttius ulkopuolisille vaikutteille ja äärimmäisten vaihtoehtojen kokeileminen saa lähiympäristön joskus hermoromahduksen partaalle. Liiallisten kompromissien kanssa taiteilu johdattaa Vaa'an joskus melkoiseen umpikujaan, josta ei enää kompromissilla selvitä.

Vaa'an sairaudet:

Nestetasapainoon liittyvät ongelmat ovat Vaa'an omaisuutta. Munuaissairaudet, virtsarakon tulehdukset ja sokeritauti vaativat keskittymistä ruokavalioon, mikä ei ole niinkään helppoa makean persolle Vaa'alle. Hormonihäiriöt ja gynekologiset tulehdukset aiheuttavat usein huolia. Kansanomaisista sairauksista saa Vaaka omakseen iskiaksen ja noidannuolen.

Lähde: www.astro.fi

Horoskoopit

Uskon yliluonnollisiin asioihin, uskon "ufoihin" ja todellakin uskon horoskooppeihin. Joskus on todella pelottavaa huomata kuinka hyvin ne pitävät omalla kohdalla paikkansa. Vai rupeaako ihminen vain elämään niiden mukaan? En tiedä, mutta niihin minä uskon. Joka viikko käyn lukemassa oman astrosääni ja viikkoennusteet. Ja useimmiten myös muiden. Peilaan menneitä tapahtumia siellä kerrottuihin ja löydän uskomattomia yhtäläisyyksiä.

Vaikka luenkin horoskooppini säännöllisesti yhdestä paikasta, en pysty jättämään niitä lukematta muistakin. Jos saan käteeni Iltalehden tai Iltasanomat, aloitan selaamisen horoskoopeista. Samoin torstaisin Me Naisten lukeminen alkaa takasivuilta. Lauantaisin myös paikallislehdessä on omat ennusteensa. Ja tietysti luen muutkin merkit, varsinkin niiden ihmisten, jotka ovat minulle merkityksellisiä.

Tänään astosää näyttää neljää tähteä. Näinä neljän tähden päivinä elämässäni ei yleensä tapahdu mitään maata mullistavaa. Uskon näiden päivien olevan henkisen kasvun paikkoja, jolloin tekemisillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä mitä pään sisällä liikkuu. Neljä tähteä ei tarkoita onnen potkua ihmissuhteissa tai arpaonnea. Olen hieman väsynyt neljän tähden päiviin, sillä silloin yleensä en saa mitään tehtyä ja olo on jotenkin odottava. Odottava ehdottomasti sen takia, että neljän tähden päivänä sitä odottaa tapahtuvan jotain maata mullistavaa ja upeaa, ja illalla nukkumaan käydessä huomaa, ettei mitään tapahtunutkaan. Pettymys iskee. Neljän tähden päivät ovat kuin pysähtyneitä hetkiä. Voisin hypätä jo huomiseen.

Minä

Minä....kuka minä olen? Olen ihan tavallinen nainen, jonka ikä lähenee kolmeakymmentä. Asun keskisuurella paikkakunnalla, minulla on paljon tuttavia, muutama tosi ystävä, joista olen hieman vieraantunut ja yksi sielunkumppani, joka tuntee minut kaikista parhaiten, eikä tuomitse minua koskaan. Olen erittäin sosiaalinen ja nautin huomiosta. Minulla on hyvä huumorintaju ja osaan nauraa myös itselleni. Olen kätevän kokoinen ja naamakin on ihan nätti. Ulkonäkö on minulle tärkeää, ja panostan siihen. Harrastan liikuntaa epäsäännöllisen säännöllisesti ja syön terveellisesti. Silti minulla on korkea kolesteroli ja luultavasti kuolen johonkin tukokseen. Poltan tupakkaa ja juon siideriä melko usein. Minulla on aviomies ja kaksi koiraa sekä kissa, omistusasunto ja velaton auto. Olen vakituisessa työsuhteessa, nautin työstäni ja voisin elää pelkästään muiden auttamisesta. Rakastan kesää ja keväisin minuun iskee koko kehoa järisyttävä levottomuus, joka hieman laantuu kesään mennessä. Pimeä talvi saa minut kärsimään, mutta syksyn värejä voisin ihailla ikuisuuden.

En ole hyvä kirjoittamaan, en puhumaan enkä käsittelemään asioita. Olen rikkinäinen, sekaisin kuin seinäkello, enkä tiedä yhtään, mitä elämältä haluan. Toisinaan olen ihan onnellinen siinä elämässä, jota nyt elän, mutta toisinaan ahdistun elämäni rajoittuneisuutta ja tahtoisin elää vain itselleni. Olen äärimmäisen itsekäs nainen, tuijottelen mielelläni omaa napaani ja naamaani, enkä suostu näkemään omia virheitäni, syyttelen mielelläni muita. Kuitenkin samalla en uskalla elää omien mieltymysteni mukaan, vaan haen toisilta hyväksyntää sanoilleni ja teoilleni. Olen huono tekemään päätöksiä, varsinkin tärkeitä sellaisia ja jätän mielellään päätöksenteon muille. Olen sekasortoinen. Toisinaan haluaisin vain pakata tavarani ja paeta....

Menin viime kesänä naimisiin, rakastan miestäni jollakin tasolla, mutta en enää samoin kuin aikaisemmin. Olimme tässä kesän kynnyksellä lähellä erota, mutta minulla ei sitten kuitenkan riittänyt rohkeus erota. En halunnut luovuttaa, mutta samalla etsin helppoa keinoa paeta nykyistä elämääni. En haluaisi olla toiseen sidottuna, mutta en myöskään yksin. Avioliittoani varjostaa ajatukseni siitä, onko jossain olemassa jotain parempaa, juuri miulle sopivaa? Vai onko tämä juuri sitä, jota minä tarvitsen, onko elämäni nyt tässä?


Elän hyvin normaalia elämää, jollaisesta moni haaveilee (ja varmaan minäkin joskus tein niin), mutta nyt kun olen sen saavuttanut, en enää halukaan sitä. Haluan nähdä, haistella, koskettaa ja elää! En ole enää mikään pikku tyttö, olen aikuinen nainen, eikä ole hyväksyttävää olla tietämättä, mitä elämältään haluaa. Näin muut ajattelevat. Minä en. En halua kasvaa vielä aikuiseksi, haluan vielä olla päättämätön, tehdä spontaaneja asioita ja olla tilivelvollinen vain itselleni. Nyt elämäni on rivitalo-osaketta, vakituista työpaikkaa ja avioliittoa myöten sitä, mitä kaikki ovat minulta odottaneet.

Haluan myös joskus perheen, johon kuuluu lapsia. Olemme yrittäneet lasta jo useamman vuoden ja tänä kesänä menimme tutkimuksiin, joissa toivottavasti selviää, missä vika. Ja samalla käytämme ehkäisyä, seksielämämme ei ole mitenkään kovin aktiivista, eikä mitään maata järisyttävää. Se on liian nopeaa ja suunniteltua. Silti selvitämme, missä vika. Ristiriitaista sekin. Toisaalta taitaa olla ihan luonnollista haluta selvittää tällainen asia, vaikka lisääntyminen ei sinällään olekaan ajankohtaista. Onko se koskaan minulle? Olenko koskaan valmis äidiksi, kun olen niin levoton? Äitini vihjailee jatkuvasti lapsenlapsista, ja mitä minä teen? Hymyilen kauniisti ja väännän asiasta vitsiä ja sisäisesti poljen jalkaa ja huudan: "Ei vielä, ei vielä, ei vielä!" Vika on minussa, minun pääni sisällä.

Tätäkin kirjoittaessani, yritän miettiä, miten muotoilen asiat. Millaisen kuvan itsestäni annan. Pitäisi kyetä rentoutumaan, ja kirjoittamaan vain sanoja sanojen perään. Kirjoitan tätä blogia salaa. En pysty nostamaan näitä asioita taas pöydälle. Mutta tarvitsen sanoja kootakseni ajatuksiani. Kirjoituksiani pystyn lukemaan jälkikäteenkin, usein unohdan, mitä olen puhunut. Tämä olkoon eräänlainen alkusoitto sekasortoiseen elämääni...