Yksityisyys parisuhteessa

Ahdistaa taas. Mahan pohjassa tuntuu möykky, eikä ruokakaan maistu. Ja minähän olen kova syömään, joten siitä voi päätellä ahdistuksen määrän.

Eniten ahdistaa oman ajan puute. Tarvitsisin hetken aikaa itseni kanssa, aikaa juoruta ystävien kanssa ja aikaa sulkea hetkeksi puhelimen. Tai sitä aikaa, kun voisi koko päivän röhnöttää sohvannurkassa ja lukea lempikirjaa tai hömppäromaani. Tai näin kesällä maata auringossa ja polttaa iho ravunväritystä muistuttavaksi. Tällä hetkellä miun omaa aikaa on, että lähden tekemään punttitreeniä hampaat irvessä purkaakseni sietämättömän raivon, jonka toisen ihmisen naaman näkeminen joka ikinen hetki aiheuttaa. Tai nämä hetket tietokoneen ääressä, jolloin salaa kirjoitan tätä blogia. Tietokoneellakaan ei pysty olemaan enää rauhassa ilman, että joku tuijottaa selän takaa, mitä ystävilleni naamakirjassa näpyttelen.

Kaipaan omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Olen miehelle joutunut pariinkin otteeseen pitämään napakan puhuttelun yksityisyyden tarpeestani. Pieniä asioita, mutta ne ovat minulle yksi tärkein väline ylläpitää omaa tilaa. Yksityisyys parisuhteessa tuntuu utopialta, mutta olen ymmärtänyt, että joillakin pariskunnilla se onnistuu. Miksi meillä se on niin pirun vaikeaa?

Minulle osoitettua postia ei avata! Vaikka olisi kyseessä lasku, jonka mies on luvannu maksaa. Se on minun! Minä avaan sen! En itsekkään avaa mieheni kirjeitä, vaikka tietäisin mitä ne sisältää. Tämä ei ole aina ollut miehelleni itsestäänselvää. Hän monesti kummastelee kieltoani, mutta pisteiksi minulle, voin sanoa pysyneeni kannassani. Aivan eri asia on, jos toinen pyytää luvan kirjeen avaamiseen. Silloin minulta on kysytty.

Puhelintani, sähköpostiani tai Facebook-viestejäni ei lueta! Tämäkään ei ole itsestäänselvää toisille. Olen saanut mieheni useampaan otteeseen kiinni joko puhelimeni tai viestieni tutkimisesta. Yhtä monta kertaa olen pitänyt hirmuisen saarnan minun reviirilleni tunkeutumisesta ja luottamuksen puutteesta. Yhteenvaiheeseen en uskaltanut jättää puhelinta hänen lähelleen, jos poistuin huoneesta. Edelleenkin suljen tietokoneen aina kun poistun sen äärestä ja salasanat vaihdan säännöllisesti. En myöskään pidä siitä, että hän katselee olkani yli, mitä ystävilleni kirjoitan tai utelee, keneltä sain tekstiviestin. Se ei kuulu hänelle! Tästä pääseekin sujuvasti seuraavaan...

Minulla ja ystävilläni on omia juttuja, joita muiden ei tarvitse ymmärtää eikä kaikkea tarvitse tietää! Jos ystäväni kertovat minulle salaisuuksia, en tietenkään kerro niitä eteenpäin. Näinhän se on kaikissa ystävyyssuhteissa, eikö vain? Ja ystävien kanssa voi jutella kaikesta. Asioista, joista ei voi jutella edes oman miehen kanssa. Kertoisinko omalle miehelleni, kuinka jumalattoman hyvä perseinen mies käveli juuri vastaan? Tai että olen aivan villinä kaljuihin ja isoihin miehiin? Mitä??? Mieheni saa mustasukkaisuuskohtauksen jo pelkästään tv-sarjojen hyvännäköisistä miehistä, jos satun erehdysessä asiasta mainitsemaan. Tai keskustelut työkavereiden kanssa, jotka yleensä liittyvät työhön. Mieheni ei ymmärrä niistä mitään. Miksi hänen pitäisikään?

Minulle ystävät ovat tärkeitä ja ystävyyden vaaliminen elinehto. Olen joskus aikaisemmin ollut lähellä menettää kaikki ystäväni. Olin nuori ja naiivi, ja uskoin, että seurustelukumppani on ainut oikea asia elämässäni. Ystävyyssuhteiden hoitaminen jäi vähälle ja sitten kun ero tuli, olin yksin. Jouduin rakentamaan uudelleen sosiaalisen verkkoni, enkä enää koskaan tahdo joutua siihen tilanteeseen. Ystävyyssuhteiden ylläpitänen on sen vuoksi äärimmäisen tärkeää nyt. Ystäväaika on samalla minulle omaa aikaa. Pystyn olemaan täysin oma itseni, koska minut hyväksytään sellaisena kuin olen.

Omat rahat! En koskaan, en koskaan, yhdistäisi rahojani miehen kanssa. Yhteinen pankkitili on eri asia, sinne siirretään rahaa yhteiseen hyvään, mutta oma on aina oma. Oma raha tuo myös yksityisyyttä. Kun velvollisuudet on hoidettu, voi loput törsätä miten haluaa Voin huoletta ostaa uuden kenkäparin tai kaapillisen vaatteita. Eikä kukaan vahdi tiliotettani!

Omat ajatukset! Onneksi emme voi lukea toistemme ajatuksia. Olisi hirveää, jos mieheni tietäisi kaikki yksityiset ajatukseni ja haaveeni. Minusta on ihanaa vaipua päiväuniin ja haaveilla. Toisinaan haaveet ovat julkaisukelvottomia ja toisista haaveistani ja päiväunistani tulen kertomaan tässä blogissa myöhemmin.

Minun ei tarvitse olla koko ajan tavoitettavissa! Toisinaan tahtoisin vain sulkea puhelimen kokonaan. Joskus kiroan ääneen itsekseni matkapuhelinta. Tämä aika mahdollistaa sen, että toisen ihmisen menemisiä ja tulemisia pystyy kontroloimaan erilaisin keinoin. Jos en ole tiettyyn aikaan facebookissa, tai en vastaa puhelimeen, joudun armottomaan ristikuulusteluun: "Missä olet, mitä teet, kenen kanssa?" Ja mikä parasta "Mikä tuo ääni ja tuo ääni ja tuo ääni oli?" Mieheni olisi halunnut asentaa puhelimeeni myös skype-sovelluksen. Siihen en suostunut. Onneksi puhelimeni on myös niin vanhaa mallia, ettei sen muisti olisi riittänyt sovelluksen pyörittämiseen. Huh!

Oma aika! Tämä on ehkä se tärkein asia. Ja tähän asti päästyäni, olen kadottanut tämän merkinnän punaisen langan käsistäni. Inhoan nyhvätä jatkuvasti yhdessä ja olla niin pariskuntaa, niin pariskuntaa. Olen melko menevää sorttia, vaikka viihdyn myös kotona. Mieheni ei taas haluaisi tehdä mitään muuta kuin olla yksissä; 24/7. Hänellä ei ole mitään omaa elämää ja minä taas kaipaisin sitä, ehkä liiankin paljon. Tätä merkintää kirjoittaessani, olen joutunut koneen sulkemaan jo kerran. Ei edes sen vertaa omaa rauhaa, että olisin voinut kaikki tähän aiheeseen liittyvät ajatukset kirjata rauhassa. Ehkä juuri sen takia olen punaisen langan kadottanut.

Juuri nyt elämä tuntuu melko nautinnolliselta. Makaan koneen kanssa auringossa, polttaen ihoani. Koirat viihtyvät seuranani. Kärpäset surisevat ja on kesä. Minulla on koko kesän pituinen loma ja voin halutessani ottaa kaapista kuivan omenasiiderin (tai halutessani ja halutessani, sanomistahan siitäkin tulee...) Tulin ajatelleeksi, että kaikki ongelmat ja tyytymättömyys omaan elämään johtuvat siitä, että olen todellakin valinnut rinnalleni väärän ihmisen. Hän ehkä toimii minun vastapainonani, on kaikkia muita miellyttävä, mutta ei riitä täyttämään minun perustarpeitani. Mitä ne perustarpeet sitten ovat? Siinäpä vasta kysymys....