Ystävyydestä

Tajusin eilen, kuinka onnekas olenkaan. Minulla on ihminen, jolle voin kertoa kaikki tunteeni ja kuka ei koskaan tuomitse tekojani tai puheitani. Olen varmasti yksi maailman onnekkaimmista ihmisistä, kun olen löytänyt tällä iällä sellaisen aarteen! Ihanaiseni, on mahtavaa, että olet olemassa!

Minulla on paha luottamuspula ihmisiin. Tutustun kyllä helposti, olen sosiaalinen ja puhun paljon omasta elämästäni. Mutta yleensä puhun ihmisille juuri niitä asioita, joita uskon heidän haluan kuulla. Valikoin kelle kerron tuota ja kellä tätä. Olen analysoinut luottamuspulaani monesti. Omassa päässäni ja ystävälleni. Jos oikein syvälle mennään, luottamuspulani on suoraan yhteyksissä hylätyksi tulemisen pelkooni. Olen lapsena kokenut tulleeni hylätyksi ja monet parisuhteeni ovat päättyneet aikaisemmassa elämässäni siihen, että minut on jätetty. Lopulta minusta on tullut se joka jättää, koska niin minua ei hylätä. En pysty antamaan itsenäni 100 % mihinkään suhteeseen, en ystävyys- enkä parisuhteeseen. Se avioliitossanikin mättää. Miehelleni minä olen kaikki, hän on minulle vain osa.

Tämä ystäväni, joka minulla on, on ainut ihminen, joka on täysin ansainnut luottamukseni, eikä hän tule koskaan käyttämään sitä minua vastaan. On äärimmäisen terapeuttista puhua yhdelle ihmiselle suodattamatta mitään. Ja häntä kiinnostaa ja hän kuuntelee, ei pelkästään kuule. Näinä päivinä pyytelen häneltä usein anteeksi sitä, että jauhan vain omia ja niitä samoja asioita. Tunnen olevani äärimmäisen epäreilu ja yksipuolinen. Mutta hän rakastaa minua silti. Toivon, että pystyn jossain vaiheessa olemaan parempi ystävä hänelle. Olen hänestä äärimmäisen kiitollinen.

Muistan erään eron, joka otti minulle todella koville. Selvisin ulkoisesti, mutta sisäisesti olin aivan hajalla. Kun lopulta päätin, että haluan puhua asioista, oli erosta kulunut jo pari vuotta. En tullut kuulluksi. Hukutin pahaa oloani juomalla ja seuraava päivä masensi entistä enemmän. Silloiset ystäväni eivät ymmärtäneet alkuunkaan, miksi märehdin parin vuoden takaista eroa. Niinpä puhuin toiselle sitä ja toiselle tätä, kertomatta koskaan koko totuutta. Tänäkään päivänä nämä ystäväni eivät enää tunne minua. Luottamukseni heihin kärsi. Onneksi hakeuduin juttelemaan ammattilaisen kanssa. Kävin noin puoli vuotta puhumassa ja se auttoi. Kuten jo sanoin, on äärimmäisen terapeuttista puhua yhdelle  ihmiselle suodattamatta mitään.

Eilen nautin ystäväni seurasta. Makoilimme hänen tyhjän asuntonsa lattialla, sohvalla ja pöydän ääressä. Söimme suklaajäätelöä ja paransimme maailmaa. Se oli ystävyyttä puhtaimmillaan. Rakastan häntä kovasti!