Eroamisesta

Kävin äsken koirien kanssa lenkillä. Tulin ajatelleeksi taas paljon asioita, kuuntelin Jippua repeatilla ja päätin kirjoitella taas tänne. Aiheena eroaminen.

Tuttavamme erosivat. Nainen oli pettänyt ja nyt he viikon ajan miettivät tahoillaan jatkavatko vai eivätkö. Viikko on liian lyhyt aika tehdä sellaisia päätöksiä. Minä tein sen virheen, hämäännyin omista tunteistani ja yksinäisyyden pelostani. Annoin naiselle neuvoksi, että mieti pidempään.

Tässä noin kuukausi sitten kerroin miehelleni saunassa, etten ole enää onnellinen ja haluan erota. Mieheni otti sen todella raskaasti. Hän oli silloin toisella paikkakunnalla työharjoittelussa ja saimme lopulta sovittua, että mietimme hänen viimeisen harjoitteluviikkonsa ajan, mitä molemmat haluavat. Viikossa ehdin käymään läpi koko pienen ihmisen tunneskaalan. Miettimisajan olisi pitänyt olla pidempi, sillä siinä vaiheessa, kun viikon jälkeen tapasimme ja keskustelimme, päällimmäisinä tunteina oli yksinäisyys ja ikävä sekä pelko omasta tulevaisuudesta.

Tutusta ja turvallisesta on vaikea irtautua. Vaikka suhde olisi miten paska tahansa, pelko irtautua hämää hetkellisesti. Viikon aikana tein paljon töitä omien tunteideni selvittelyyn. Kirjoitin ylös suhteen plussia ja miinuksia, muistelin hyviä hetkiä ja punnitsin asioita omasta mielestäni melko tarkasti. Olin varma omasta päätöksestäni erota, mutta keskustelut muiden ihmisten kanssa sekoittivat pääni. Loppujen lopuksi en enää tiennyt, mitkä ovat omia toiveitani ja mitkä muiden.

Niinpä päätin jäädä. Saimme miehen kanssa juteltua, mutta oikeastaan mikään ei ole muuttunut. Tässä olen taas, miettimässä erilaisia vaihtoehtoja irtaantua. Ahdistun helposti, saan raivokohtauksia mitättömistä asioista, enkä vieläkään tiedä, mitä haluan ja olenko onnellinen tässä hetkessä. Itsehän halusin vielä yrittää. En ole luovuttaja.

Koko eroprosessi on aivan kauhea. Kaikki pitää jakaa, ja sitten pitää vielä keskustella ja keskustella ja keskustella. Vihaan koko sanaa "keskustelu", se saa niskavillani nousemaan pystyyn ja ihon kananlihalle, hermot kiristymään. En osaa!

Löydän itsestäni läheisriippuvuuden piirteitä. Joku viisas sanoo, että läheisriippuvuus on suoraan verrannollinen isäsuhteeseen. No voi olla, sitä en kiistä. Olen tullut hylätyksi. Isäni on valinnut aina ensisijaisesti alkoholin. Se on hänen elämänkumppaninsa, lapsensa ja perheensä. Hän on tehnyt sen valinnan. Olen viimeeksi nähnyt isäni omissa häissäni, enkä sen jälkeen ole hänestä kuullut mitään.

Läheisriippuvuuteni aiheuttaa minulle sen, etten osaa olla yksin. Tämä on ollut havaittavissa jo ennen avioliittoakin. Sinkkuna ollessani, en koskaan joutunut nukkumaan yksin. Sain aina seuraa. Tosin se seura hajotti minua ihan yhtä paljon kuin yksinäisyys. Seuran hintana oli aina seksi, jos halusin jonkun viereeni nukkumaan ja aamulla katoamaan. Henkinen morkkis ja paha olo, seurasivat jatkuvasti. Tiedostan ongelmani, mutta luisuminen entiseen elämään pelottaa. Toisaalta taas vapaus houkuttaa.

Kaikki osat elämästäni ovat periaatteessa aivan kunnossa. Olen tyhmä halutessani luopua siitä, mitä olen tähän mennessä rakentanut. Annettakoon se minulle anteeksi.