Pitkästä aikaa on ollut mukava viikko miehen kanssa. Oltiin viikko ulkomailla ja meillä oli jopa tosi mukavaa yhdessä. Loma oli ihana lopetus tälle kesälle ja huomenna olisi aika palata sorvin ääreen. Jee, oon pikkasen oottanu jo sitä! Liian pitkä kesäloma voi myös tylsistyttää ja arkeen palaaminen on ihanaa. Se tarkoittaa myös sitä, että päivässä on ainakin ne 8 tuntia, jolloin ei tarvitse katsella toisen naamaa. Se on sitä minun omaa laatuaikaani, toivottavasti.
Työrintamalla tapahtuu hieman muutoksia, joten innolla odotan, mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. On ihana päästä ratkomaan muiden ongelmia, eikä aina vaan keskittyä omaan napaan.
Toivottavasti syksy tuo tullessaan uusi suuntia elämälle. :)
tiistai 31. heinäkuuta 2012
tiistai 17. heinäkuuta 2012
Seksistä
Noniin... Kerrankin, SIIS KERRANKIN, mies oli viettämässä poikien iltaa ja minä olin selvinpäin ja vieläpä kuskina. Nyt on kyllä kaikki maailmankirjat sekaisin. Sain siis myös sitä omaa aikaa. Ja tiedättekös, miten ihanaa on istua omalla kotisohvalla ja kuunnella hiljaisuutta. Ja näpytellä tänne. Joten asiaan siis.
Olen joskus miettinyt, olenko jotenkin seksuaalisesti häiriintynyt? Jokaisessa suhteessani, siis jokaisessa pidemmässä seurustelusuhteessani, olen jossain vaiheessa kyllästynyt totaalisesti seksuaalisesti. En ole enää halunnut kumppaniani, oikeastaan seksistä on tullut pakkopullaa. Jokaisessa tällaisessa suhteessa olen käynyt ne iänikuiset seksi-keskustelut. En edelleenkään tiedä syytä omaan haluttomuuteeni.
Aina suhteen alussa olen kuin mehiläinen kukan kimpussa. Tunnen himoa ja nautin suunnattomasti seksistä. Orgasmia en kuitenkaan saa. Sehän tässä jännää onkin. Pystyn saamaan orgasmin suuseksistä, kun suhde on edennyt vakavalle tasolle. En kykene rentoutumaan yhden illan jutuissa tai satunnaisten panojen kanssa, jotta pääsisin hekuman huipulle. Vakavissa suhteissa intohimo katoaa, vaikka seksi siis olisikin loppuun vietyä, ihan hyvää kamaa. Satunnaisissa seikkailuissa on taas räiskettä ja rajuutta, joka saa kroppani värisemään himosta ja mieleni huutamaan lisää, tosin ilman loppuhuipennusta. Koskaan en ole saanut orgasmia yhdynnän aikana.
Onko merkitystä, milloin murrosikä alkoi tai minkä ikäisenä menetin neitsyyteni? Kuukautiseni alkoivat hyvin hyvin nuorena, äitini mietti jopa hormonihoitoa, mutta onneksi päätti toisin. Neitsyyteni menetin 14-vuotiaana ensirakkaudelleni, selvinpäin, varovasti ja haparoiden Stratovariuksen Paradise:n soidessa taustalla. Ei huono, vai mitä?
Olenko jotenkin viallinen, kun oma mies ei kiinnosta, mutta toinen mies saa pelkällä katseella minut tulvimaan? Se himo, joka laskeutuu jonnekin alavatsan seudulle ja veri joka tykyttää ohimossa. Se tunne, kun toisen miehen katse voisi syödä sinut. Ja sinä hänet. Ja se tunne, kun lopulta istut hänen päällensä ja koko kroppa värisee. Se tunne, se henkinen tyydytys riittää.
Seksi oman miehen kanssa on tylsää, liian nopeaa, ja sanoinko jo, TYLSÄÄ! Minä en edes ehdi mukaan, kun mieheni jo laukeaa. Seksi kestää tasan sen kolme minuuttia, esileikkeineen. Ja lisäksi, mieheni sylkee pilluuni! NIINPÄ!!! Eli jos olen vähänkin kiihottunut, voin kertoa olevani sen jälkeen kuivempi kuin saharan autiomaa.
Suutelu kuuluu mielestäni ehdottomasti seksiin, oli kyse sitten yhden illan panosta tai vakinaisesta kumppanista. Kiihottava suudelma on jämäkkä ja sopivan kostea. Kieltä ei työnnetä kurkkuun, eikä sylki saa valua toisen suuhun. Tai mikä pahinta, että puoli naamaa on märkä pusuttelun päätteeksi. Ja ei, tässä iässä ei enää vedetä julkisella paikalla himokielareita. EI, EI, EI!!!! Hyvä suudelma vie jalat alta, on osa kiihottavaa esileikkiä ja aivan mahdottoman mukavaa puuhaa.
Minun ei varmasi enää tarvitse kertoa, millainen suutelija mieheni on. Osaatte ehkä lukea rivien välistä. Mihinkö minä hänessä siis rakastuin? Sepä se.
Olen joskus miettinyt, olenko jotenkin seksuaalisesti häiriintynyt? Jokaisessa suhteessani, siis jokaisessa pidemmässä seurustelusuhteessani, olen jossain vaiheessa kyllästynyt totaalisesti seksuaalisesti. En ole enää halunnut kumppaniani, oikeastaan seksistä on tullut pakkopullaa. Jokaisessa tällaisessa suhteessa olen käynyt ne iänikuiset seksi-keskustelut. En edelleenkään tiedä syytä omaan haluttomuuteeni.
Aina suhteen alussa olen kuin mehiläinen kukan kimpussa. Tunnen himoa ja nautin suunnattomasti seksistä. Orgasmia en kuitenkaan saa. Sehän tässä jännää onkin. Pystyn saamaan orgasmin suuseksistä, kun suhde on edennyt vakavalle tasolle. En kykene rentoutumaan yhden illan jutuissa tai satunnaisten panojen kanssa, jotta pääsisin hekuman huipulle. Vakavissa suhteissa intohimo katoaa, vaikka seksi siis olisikin loppuun vietyä, ihan hyvää kamaa. Satunnaisissa seikkailuissa on taas räiskettä ja rajuutta, joka saa kroppani värisemään himosta ja mieleni huutamaan lisää, tosin ilman loppuhuipennusta. Koskaan en ole saanut orgasmia yhdynnän aikana.
Onko merkitystä, milloin murrosikä alkoi tai minkä ikäisenä menetin neitsyyteni? Kuukautiseni alkoivat hyvin hyvin nuorena, äitini mietti jopa hormonihoitoa, mutta onneksi päätti toisin. Neitsyyteni menetin 14-vuotiaana ensirakkaudelleni, selvinpäin, varovasti ja haparoiden Stratovariuksen Paradise:n soidessa taustalla. Ei huono, vai mitä?
Olenko jotenkin viallinen, kun oma mies ei kiinnosta, mutta toinen mies saa pelkällä katseella minut tulvimaan? Se himo, joka laskeutuu jonnekin alavatsan seudulle ja veri joka tykyttää ohimossa. Se tunne, kun toisen miehen katse voisi syödä sinut. Ja sinä hänet. Ja se tunne, kun lopulta istut hänen päällensä ja koko kroppa värisee. Se tunne, se henkinen tyydytys riittää.
Seksi oman miehen kanssa on tylsää, liian nopeaa, ja sanoinko jo, TYLSÄÄ! Minä en edes ehdi mukaan, kun mieheni jo laukeaa. Seksi kestää tasan sen kolme minuuttia, esileikkeineen. Ja lisäksi, mieheni sylkee pilluuni! NIINPÄ!!! Eli jos olen vähänkin kiihottunut, voin kertoa olevani sen jälkeen kuivempi kuin saharan autiomaa.
Suutelu kuuluu mielestäni ehdottomasti seksiin, oli kyse sitten yhden illan panosta tai vakinaisesta kumppanista. Kiihottava suudelma on jämäkkä ja sopivan kostea. Kieltä ei työnnetä kurkkuun, eikä sylki saa valua toisen suuhun. Tai mikä pahinta, että puoli naamaa on märkä pusuttelun päätteeksi. Ja ei, tässä iässä ei enää vedetä julkisella paikalla himokielareita. EI, EI, EI!!!! Hyvä suudelma vie jalat alta, on osa kiihottavaa esileikkiä ja aivan mahdottoman mukavaa puuhaa.
Minun ei varmasi enää tarvitse kertoa, millainen suutelija mieheni on. Osaatte ehkä lukea rivien välistä. Mihinkö minä hänessä siis rakastuin? Sepä se.
tiistai 10. heinäkuuta 2012
Mökötystä
Jaahas, meillä on taas mökömökö-päivä. Tiiättekös, semmonen päivä, kun ei taas myönnetä, että mikä on vialla ja silti ollaan naama norsunvitulla. Niin, meillä asuu kaksi naista, joista fyysisesti naisella on enemmän munaa kuin itse herralla. Ekana kiukutellaan, kun on sotkuista, sitten kiukutellaan siitä, kuinka suunnitelmat meni uusiksi ja sitten lopulta ollaan taas todella tyytymättömiä parisuhteeseen.
Jo aamulla tiesin, että tästä päivästä ei keskusteluitta selvitä. Ja tulihan se sieltä, juuri äsken toimin taas mieheni terapeuttina. Tätäkö se on? Minäkin olen tyytymätön parisuhteeseemme, olen minä. Ja kohta minun tyytymättömyys on niin suurta, ettei enää tarvitse olla, koska kohta ei ole enää mitään parisuhdetta. En jaksa jatkuvasti analysoida suhteemme tilaa ja yrittää muuttaa sitä paremmaksi.
Tänään mieheni avasi suunsa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän kysyi, miksei meillä ole yhteisiä harrastuksia? Ja toisella kerralla, miten saisimme parisuhdettamme paremmaksi? Näin käy joka kerta, kun tulee pari sellaista päivää, jolloin vain olemme. Kun ei ole mitään häppeninkiä tai erityisen tapahtumarikasta päivää. Tai kun minä rentoudun, lepään ja luen hyvää kirjaa. Kun en ole henkisesti läsnä hänen kanssaan. Yritin häneltä kysellä, miksi meidän on jatkuvasti yritettävä parantaa suhdettamme? Mikä siinä on niin pielessä, että joka ikinen päivä, sitä on keskustelemalla analysoitava? Hän ei osannut vastata siihen.
Mieheni mielestä yhteinen arki ei ole yhteistä aikaa. Hän ei osaa arvostaa rauhallisia päiviä, jolloin molemmat ovat kotona, tehden omia asioitaan ja rentoutuen omalla tavallaan. Hän ei osaa arvostaa sitä, että ollaan yksin yhdessä. Ja kysehän ei ole siitä, ettemme tekisi oikeasti asioita yhdessä. Teemme me. Me olemme aina yhdessä, jatkuvasti, jopa ärsyttävyyteen asti. Ja kohta olemme lähdössä ulkomaillekin, yhteiselle matkalle.Yritin hänelle tätä selittää, mutta en usko tulleeni ymmärretyksi.
Ja minä koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että tartun kirjaan tai selaan nettiä, kun hän on läsnä. Koska tiedän, että hän tylsistyy ja kokee asian niin, ettei me tehdä mitään yhdessä. Olen jatkuvasti varpaillani, kuten tänäänkin. Tiesin jo etukäteen, että tänään keskustellaan ja minä menetän hermoni jossain vaiheessa. Niin menetinkin, siitä, ettei hän ollut laittanut roskapussia roskakoriin. Kamelin selkä sai taas pienoisen murtuman. Milloinkohan se taas katkeaa kokonaan?
Olen itse äärimmäisen huono keskustelija, en osaa keskustella hänen kanssaan. Emme ymmärrä toisiamme, takerrumme toistemme yksittäisiin sanoihin ja eleisiin. Joskus tuntuu kuin olisimme kotoisin eri planeetoilta, eikä meillä ole yhteistä kieltä. Minussakin on vikaa. Välillä en edes halua ymmärtää häntä. Olen väsynyt jatkuvaan keskusteluun suhteestamme.
Olen kuitenkin aikaisemmin pystynyt siihen. Nyt sitä on vain liikaa. Joka toinen päivä. Olen väsynyt ja turhautunut. Onko tässä mitään vitun järkeä, jos kaikki on näin perseestä? Kysynpä vaan...
Jo aamulla tiesin, että tästä päivästä ei keskusteluitta selvitä. Ja tulihan se sieltä, juuri äsken toimin taas mieheni terapeuttina. Tätäkö se on? Minäkin olen tyytymätön parisuhteeseemme, olen minä. Ja kohta minun tyytymättömyys on niin suurta, ettei enää tarvitse olla, koska kohta ei ole enää mitään parisuhdetta. En jaksa jatkuvasti analysoida suhteemme tilaa ja yrittää muuttaa sitä paremmaksi.
Tänään mieheni avasi suunsa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän kysyi, miksei meillä ole yhteisiä harrastuksia? Ja toisella kerralla, miten saisimme parisuhdettamme paremmaksi? Näin käy joka kerta, kun tulee pari sellaista päivää, jolloin vain olemme. Kun ei ole mitään häppeninkiä tai erityisen tapahtumarikasta päivää. Tai kun minä rentoudun, lepään ja luen hyvää kirjaa. Kun en ole henkisesti läsnä hänen kanssaan. Yritin häneltä kysellä, miksi meidän on jatkuvasti yritettävä parantaa suhdettamme? Mikä siinä on niin pielessä, että joka ikinen päivä, sitä on keskustelemalla analysoitava? Hän ei osannut vastata siihen.
Mieheni mielestä yhteinen arki ei ole yhteistä aikaa. Hän ei osaa arvostaa rauhallisia päiviä, jolloin molemmat ovat kotona, tehden omia asioitaan ja rentoutuen omalla tavallaan. Hän ei osaa arvostaa sitä, että ollaan yksin yhdessä. Ja kysehän ei ole siitä, ettemme tekisi oikeasti asioita yhdessä. Teemme me. Me olemme aina yhdessä, jatkuvasti, jopa ärsyttävyyteen asti. Ja kohta olemme lähdössä ulkomaillekin, yhteiselle matkalle.Yritin hänelle tätä selittää, mutta en usko tulleeni ymmärretyksi.
Ja minä koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että tartun kirjaan tai selaan nettiä, kun hän on läsnä. Koska tiedän, että hän tylsistyy ja kokee asian niin, ettei me tehdä mitään yhdessä. Olen jatkuvasti varpaillani, kuten tänäänkin. Tiesin jo etukäteen, että tänään keskustellaan ja minä menetän hermoni jossain vaiheessa. Niin menetinkin, siitä, ettei hän ollut laittanut roskapussia roskakoriin. Kamelin selkä sai taas pienoisen murtuman. Milloinkohan se taas katkeaa kokonaan?
Olen itse äärimmäisen huono keskustelija, en osaa keskustella hänen kanssaan. Emme ymmärrä toisiamme, takerrumme toistemme yksittäisiin sanoihin ja eleisiin. Joskus tuntuu kuin olisimme kotoisin eri planeetoilta, eikä meillä ole yhteistä kieltä. Minussakin on vikaa. Välillä en edes halua ymmärtää häntä. Olen väsynyt jatkuvaan keskusteluun suhteestamme.
Olen kuitenkin aikaisemmin pystynyt siihen. Nyt sitä on vain liikaa. Joka toinen päivä. Olen väsynyt ja turhautunut. Onko tässä mitään vitun järkeä, jos kaikki on näin perseestä? Kysynpä vaan...
sunnuntai 8. heinäkuuta 2012
Heinäkuun horoskooppi
Pakko lisätä tänne kuluvan kuun horoskooppi. Ehkä siihen peilaamalla alkaa ymmärtämään paremmin omaa elämäänsä. Tai sitten ei. Oikeasti, onhan ne vähän hömppää.
Lähde: www.astro.fi
Tähän mennessä yksi raivokohtaus, jossa tavaratkin lentelivät. Ja nyt eletään vasta heinäkuun ensimmäisen viikon loppua. Mitähän tästä vielä tulee?
Kuukausihoroskooppi Vaaka
Mars tulee tarkkaan T-ristiin Pluton ja Uranuksen kanssa heinäkuun puolivälissä. Energialatauksesi on tästä syystä uskomattoman voimakas ja sinulla on tasan yhtä suuri tarve päästä purkamaan energiasi juuri oikeisiin kohteisiin. Vaakamainen diplomatia on kovalla koetuksella koko heinäkuun ajan, sillä tämän ajan päätöksissä sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia ottaa muiden tunteita huomioon ratkaisuja tehdessäsi. Sulavan käytöksen sijasta tulet sortumaan kiukutteluun ja vihan purkauksiin kaikissa sellaisissa tilanteissa, joissa et nyt pääse toteuttamaan omia oivalluksiasi matkalla menestykseen.Lähde: www.astro.fi
Tähän mennessä yksi raivokohtaus, jossa tavaratkin lentelivät. Ja nyt eletään vasta heinäkuun ensimmäisen viikon loppua. Mitähän tästä vielä tulee?
Itsekäs Paska-Akka
Eilen oli tyttöjen ilta. Oli ihanaa tälläytyä ja laittautua uusiin vermeisiin ja juoruta taas oikein urakalla. Ihanaiseni on vain niin mahtava ihminen!
Mutta kuten aina, tälläkin kertaa, sain kokea olevani paskin akka mitä maa päällänsä kantaa. Mieheni joutui viemään koiriamme päivystävälle eläinlääkärille illalla ja oli hyvin tuohtunut, koska en hylännytkään Ihanaistani ja lähteny hänen mukaansa, vaan jäin viettämään yhteistä iltaamme. Asiasta ei ole vielä keskusteltu, mutta innolla odotan, milloin hän ottaa asian puheeksi.
Tottakai se, että koirat joutuivat lääkäriin, oli myös minun vikani. En kiellä huolimattomuuttani, mutta erehdys olisi voinut sattua myös hänelle. Oli täysin tarpeetonta syyttää minua. Se oli yksi syy, miksi en lähtenyt kotiin sillä samalla sekunnilla, kun sain tapahtuneesta tietää. Ilta olisi mennyt riidellessä.
Toinen syy oli, että koirat saivat tarvitsemansa hoidon, eikä niiden vahtimiseen kotona tarvita kahta ihmistä. Varsinkaan kun koirat voivat aivan hyvin. Kaikki oli siis kunnossa. Jos koirien tila olisi huonontunut hoidosta huolimatta, tilanne olisi ollut toinen. Mutta koska kaikki oli kunnossa, en nähnyt tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmia. Mieheni kyllä viime yönä mainitsi, että hän olisi kyllä lähtenyt saman tien, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Niin varmasti, mutta se onkin meidän kahden ero. Me olemme erilaisia ja minä tein tämän valinnan. Hänen pitäisi vain nyt päästä sen yli.
Nyt voitte ajatella, että olen todella itsekäs akka, mutta siinähän ajattelette. Koska minä olen. Tätä iltaa minä tarvitsin. Hiusten värjäystä, tälläytymistä, maailman parantamista ja rakkaan ystävän seuraa.
Mutta kuten aina, tälläkin kertaa, sain kokea olevani paskin akka mitä maa päällänsä kantaa. Mieheni joutui viemään koiriamme päivystävälle eläinlääkärille illalla ja oli hyvin tuohtunut, koska en hylännytkään Ihanaistani ja lähteny hänen mukaansa, vaan jäin viettämään yhteistä iltaamme. Asiasta ei ole vielä keskusteltu, mutta innolla odotan, milloin hän ottaa asian puheeksi.
Tottakai se, että koirat joutuivat lääkäriin, oli myös minun vikani. En kiellä huolimattomuuttani, mutta erehdys olisi voinut sattua myös hänelle. Oli täysin tarpeetonta syyttää minua. Se oli yksi syy, miksi en lähtenyt kotiin sillä samalla sekunnilla, kun sain tapahtuneesta tietää. Ilta olisi mennyt riidellessä.
Toinen syy oli, että koirat saivat tarvitsemansa hoidon, eikä niiden vahtimiseen kotona tarvita kahta ihmistä. Varsinkaan kun koirat voivat aivan hyvin. Kaikki oli siis kunnossa. Jos koirien tila olisi huonontunut hoidosta huolimatta, tilanne olisi ollut toinen. Mutta koska kaikki oli kunnossa, en nähnyt tarpeelliseksi muuttaa suunnitelmia. Mieheni kyllä viime yönä mainitsi, että hän olisi kyllä lähtenyt saman tien, jos tilanne olisi ollut toisin päin. Niin varmasti, mutta se onkin meidän kahden ero. Me olemme erilaisia ja minä tein tämän valinnan. Hänen pitäisi vain nyt päästä sen yli.
Nyt voitte ajatella, että olen todella itsekäs akka, mutta siinähän ajattelette. Koska minä olen. Tätä iltaa minä tarvitsin. Hiusten värjäystä, tälläytymistä, maailman parantamista ja rakkaan ystävän seuraa.
lauantai 7. heinäkuuta 2012
Mustasukkaisuudesta
Sanotaan, että on olemassa tervettä mustasukkaisuutta ja sitten on olemassa sitä sairasta. Mitä se sitten on, jos ei ole lainkaan mustasukkainen? Ei kai sekään ole normaalia?
Olen seurustellut monen miehen kanssa, enkä vielä ole kertaakaan törmännyt mieheen, joka ei olisi ollut mustasukkainen. Toiset ovat olleet sillä sairaalla tavalla ja toiset "terveellä". Minusta kaikki mustasukkaisuus on jotenkin omituista. Toki olen joskus itsekkin tuntenut "pistoksia", mutta en ole tehnyt niistä koskaan numeroa. Nykyisin en koe olevani mustasukkainen. Mielestäni on normaalia katsella muita sillä silmällä, flirttailla ja pitää hauskaa. Olen kova arvostelemaan muita heidän ulkonäkönsä perusteella, enkä näe siinä mitään väärää. Ja sitä paitsi se on hauskaa!
Mieheni on mustasukkainen ja tuo sen hyvin selkeästi esille. Toisinaan hän yrittää peitellä sitä, onnistumatta, ja toisinaan hän kertoo sen hyvin suoraan. Ja se ärsyttää. Tunnen olevani vanki, jolle on määrätty vanginvartija tarkkailemaan vangin jokaista liikettä. Elän tällä hetkellä epäilysten alaisena. Ja tätä on jatkunut jo pitkään.
Joskus mieheni tarkkaili kaikkia miehiä, jopa kauppareissulla. Ja jos joku raukka sattui vilkaisemaankaan minuun päin, jouduin armottomaan tenttiin siitä, että tunnenko kyseisen miehen, koska hän katsoi minua. Ihan kuin minä tuntisin kaikki paikkakunnan miehet ja minulla olisi ollut heidän kanssaan suhde. Hoh hoh...
Mieheni tietysti kiistää kaiken. Hän ei epäile minua mistään, ei tietenkään. No, ehkä aikaisemmin kyllä, mutta ei enää. Silti hän kysyy heti perään, että onko minulla jotain salattavaa? Ei hän mitään epäile, kunhan vaan haluaa varmistua. Oikeasti onhan minulla salattavaa, mutta tietenkään en sitä paljasta. Miksi aiheuttaisin lisää näitä tilanteita? On raivostuttavaa elää sellaista elämää, jossa jatkuvasti epäillään. Ehkä elänkin elämääni niinkuin hän pelkää. Ehkä en kerrokkaan kaikkea. Kaikki paljastuu aikanaan, mutta vielä ei ole sen aika.
Mieheni on myös käynyt minuun käsiksi mustasukkaisuutensa vuoksi. Aina kännissä, kovassa sellaisessa, viinakännissä. Nyt hän on pidättäytynyt terävistä. Juo ainoastaan olutta ja muita mietoja alkoholijuomia. Juokoon, kunhan ei enää minuun koske. Viimeisin kerta oli julkisella paikalla, monen tutun silmäparin alla. Kyse oli väkisin kiinnipitämisestä, mutta silti. Hän koski minuun, hän häpäisi minut. Annoin taas anteeksi, viimeisen kerran.
Mielestäni mustasukkaisuus liittyy vahvasti huonoon itsetuntoon. Siitä mieheni kärsii. Hän ei ole sinut itsensä kanssa. Hän on aikaisemmin ollut hyvin urheilullinen, mutta jalkaan kohdistunut vamma rajoittaa liikuntaharrastusta paljon. Mutta hän pystyy kävelemään, uimaan, käymään kuntosalilla jne. Mutta hän ei tee sitä. Vaikka olen ehdottanut kauniisti, että se voisi parantaa itsetuntoa. Ei, hän ei saa aikaiseksi. Ja se taas kostautuu minulle.
Kerran mieheni veti herneen nenäänsä, kun sanoin pitäväni Poliisit-sarjan kyttiä komeina. En kuulemman saisi sanoa niin hänen läsnäollessaan. Koska se tuntuu hänestä pahalta. Hän ei koskaan katsele muita sillä silmällä, näin hän väittää. Minusta se on potaskaa, eikö muka koskaan? Minä ainakin katselen.
Nyt kun olen morkannut miestäni taas useamman kappaleen verran, voin jatkaa itsestäni. En minä ole mikään puhdas pulmuinen minäkään. Jos ensimmäisenä iltana, kun mieheni kanssa tapasimme, sanoin hänelle, kuin varoitukseksi, että olen flirtti. Tykkään kietoa miehiä pikkusormeni ympärille, antaa ymmärtää ja sitten olla ymmärtämättä antaa. Se on viatonta ja hauskaa. Mutta ymmärrän kyllä, että se saattaa olla yksi syy mieheni mustasukkaisuuteen. Mutta minä olen varoittanut häntä.
Toinen syy on pettäminen. Olemme molemmat pettäneet, ensin hän minua ja sitten minä häntä. Molemmat jäimme kiinni. Mieheni tartutti minuun sukupuolitaudin, joka ehti vuoden jyllätä minussa, ennen asian paljastumista. Vuosi valehtelua. Minä petin vain muutamia kuukausia ennen häitä. Suhteemme on siis kärsinyt paljon luottamuspulasta ja sitä on koeteltu melkoisesti. Se voi olla yksi syy mustasukkaisuuteen. Siis hänen. Minä en ole mustasukkainen. Pettämisestä voisin kertoa paljon pidemmänkin tarinan, mutta jääköön se toiseen kertaan. Nyt tiedätte senkin. En ole ollut hänen luottamuksensa arvoinen, eikä hän minun.
Mieheni mielestä hän on parantanut tapojaan mustasukkaisuuden saralla. Hän ei esimerkiksi hermostu, kun joku toinen mies baarissa sanoo minua kauniiksi. Onko se syy hermostua? Eikö siitä pitäisi olla imarreltu, hänenkin? Tai hän ei hermostunut myöskään siitä, että juhannuksena, kun heitin kuperkeikkaa, aivan tuntematon mies antoi pyörähdykselle vauhtia, puttaamalla minua takapuolesta. Tätäkään en tajunnut. Olisiko siitä pitänyt hermostua? Hän kuitenkin mainitsee näistä asioista minulle jälkikäteen. Huomasitko, en hermostunut ja ollut mustasukkainen. WTF???????
Mieheni on myös mustasukkainen ystävistäni. Olen myös hyvin seurallinen ja minulla on ystäviä, joiden kanssa haluan joskus viettää aikaa ja jutella ilman miestäni. Mies on ollut minulle kateellinen ystävistäni, eikä kestä ajatusta, että vietän hauskaa ilman häntä. Olen kertonut hänelle, että ystävyyssuhteiden ylläpitänen on minulle todella tärkeää, sillä jos vaikeuksia tulee elämässä, hyvät ystävät eivät hylkää. Miehen mielestä aikani ystävieni kanssa on poissa meidän yhteisestä parisuhdeajasta. Olen yrittänyt hänelle sanoa, että tarvitsen myös omaa aikaa, jotta voisin paremmin myös parisuhteessa. Hän ei tunnu tajuavan sitä. Hänelle riittäisi, että olisimme jatkuvasti yhdessä, 24/7.
Minä en jaksa. En jaksa katsella häntä koko aikaa.
Olen seurustellut monen miehen kanssa, enkä vielä ole kertaakaan törmännyt mieheen, joka ei olisi ollut mustasukkainen. Toiset ovat olleet sillä sairaalla tavalla ja toiset "terveellä". Minusta kaikki mustasukkaisuus on jotenkin omituista. Toki olen joskus itsekkin tuntenut "pistoksia", mutta en ole tehnyt niistä koskaan numeroa. Nykyisin en koe olevani mustasukkainen. Mielestäni on normaalia katsella muita sillä silmällä, flirttailla ja pitää hauskaa. Olen kova arvostelemaan muita heidän ulkonäkönsä perusteella, enkä näe siinä mitään väärää. Ja sitä paitsi se on hauskaa!
Mieheni on mustasukkainen ja tuo sen hyvin selkeästi esille. Toisinaan hän yrittää peitellä sitä, onnistumatta, ja toisinaan hän kertoo sen hyvin suoraan. Ja se ärsyttää. Tunnen olevani vanki, jolle on määrätty vanginvartija tarkkailemaan vangin jokaista liikettä. Elän tällä hetkellä epäilysten alaisena. Ja tätä on jatkunut jo pitkään.
Joskus mieheni tarkkaili kaikkia miehiä, jopa kauppareissulla. Ja jos joku raukka sattui vilkaisemaankaan minuun päin, jouduin armottomaan tenttiin siitä, että tunnenko kyseisen miehen, koska hän katsoi minua. Ihan kuin minä tuntisin kaikki paikkakunnan miehet ja minulla olisi ollut heidän kanssaan suhde. Hoh hoh...
Mieheni tietysti kiistää kaiken. Hän ei epäile minua mistään, ei tietenkään. No, ehkä aikaisemmin kyllä, mutta ei enää. Silti hän kysyy heti perään, että onko minulla jotain salattavaa? Ei hän mitään epäile, kunhan vaan haluaa varmistua. Oikeasti onhan minulla salattavaa, mutta tietenkään en sitä paljasta. Miksi aiheuttaisin lisää näitä tilanteita? On raivostuttavaa elää sellaista elämää, jossa jatkuvasti epäillään. Ehkä elänkin elämääni niinkuin hän pelkää. Ehkä en kerrokkaan kaikkea. Kaikki paljastuu aikanaan, mutta vielä ei ole sen aika.
Mieheni on myös käynyt minuun käsiksi mustasukkaisuutensa vuoksi. Aina kännissä, kovassa sellaisessa, viinakännissä. Nyt hän on pidättäytynyt terävistä. Juo ainoastaan olutta ja muita mietoja alkoholijuomia. Juokoon, kunhan ei enää minuun koske. Viimeisin kerta oli julkisella paikalla, monen tutun silmäparin alla. Kyse oli väkisin kiinnipitämisestä, mutta silti. Hän koski minuun, hän häpäisi minut. Annoin taas anteeksi, viimeisen kerran.
Mielestäni mustasukkaisuus liittyy vahvasti huonoon itsetuntoon. Siitä mieheni kärsii. Hän ei ole sinut itsensä kanssa. Hän on aikaisemmin ollut hyvin urheilullinen, mutta jalkaan kohdistunut vamma rajoittaa liikuntaharrastusta paljon. Mutta hän pystyy kävelemään, uimaan, käymään kuntosalilla jne. Mutta hän ei tee sitä. Vaikka olen ehdottanut kauniisti, että se voisi parantaa itsetuntoa. Ei, hän ei saa aikaiseksi. Ja se taas kostautuu minulle.
Kerran mieheni veti herneen nenäänsä, kun sanoin pitäväni Poliisit-sarjan kyttiä komeina. En kuulemman saisi sanoa niin hänen läsnäollessaan. Koska se tuntuu hänestä pahalta. Hän ei koskaan katsele muita sillä silmällä, näin hän väittää. Minusta se on potaskaa, eikö muka koskaan? Minä ainakin katselen.
Nyt kun olen morkannut miestäni taas useamman kappaleen verran, voin jatkaa itsestäni. En minä ole mikään puhdas pulmuinen minäkään. Jos ensimmäisenä iltana, kun mieheni kanssa tapasimme, sanoin hänelle, kuin varoitukseksi, että olen flirtti. Tykkään kietoa miehiä pikkusormeni ympärille, antaa ymmärtää ja sitten olla ymmärtämättä antaa. Se on viatonta ja hauskaa. Mutta ymmärrän kyllä, että se saattaa olla yksi syy mieheni mustasukkaisuuteen. Mutta minä olen varoittanut häntä.
Toinen syy on pettäminen. Olemme molemmat pettäneet, ensin hän minua ja sitten minä häntä. Molemmat jäimme kiinni. Mieheni tartutti minuun sukupuolitaudin, joka ehti vuoden jyllätä minussa, ennen asian paljastumista. Vuosi valehtelua. Minä petin vain muutamia kuukausia ennen häitä. Suhteemme on siis kärsinyt paljon luottamuspulasta ja sitä on koeteltu melkoisesti. Se voi olla yksi syy mustasukkaisuuteen. Siis hänen. Minä en ole mustasukkainen. Pettämisestä voisin kertoa paljon pidemmänkin tarinan, mutta jääköön se toiseen kertaan. Nyt tiedätte senkin. En ole ollut hänen luottamuksensa arvoinen, eikä hän minun.
Mieheni mielestä hän on parantanut tapojaan mustasukkaisuuden saralla. Hän ei esimerkiksi hermostu, kun joku toinen mies baarissa sanoo minua kauniiksi. Onko se syy hermostua? Eikö siitä pitäisi olla imarreltu, hänenkin? Tai hän ei hermostunut myöskään siitä, että juhannuksena, kun heitin kuperkeikkaa, aivan tuntematon mies antoi pyörähdykselle vauhtia, puttaamalla minua takapuolesta. Tätäkään en tajunnut. Olisiko siitä pitänyt hermostua? Hän kuitenkin mainitsee näistä asioista minulle jälkikäteen. Huomasitko, en hermostunut ja ollut mustasukkainen. WTF???????
Mieheni on myös mustasukkainen ystävistäni. Olen myös hyvin seurallinen ja minulla on ystäviä, joiden kanssa haluan joskus viettää aikaa ja jutella ilman miestäni. Mies on ollut minulle kateellinen ystävistäni, eikä kestä ajatusta, että vietän hauskaa ilman häntä. Olen kertonut hänelle, että ystävyyssuhteiden ylläpitänen on minulle todella tärkeää, sillä jos vaikeuksia tulee elämässä, hyvät ystävät eivät hylkää. Miehen mielestä aikani ystävieni kanssa on poissa meidän yhteisestä parisuhdeajasta. Olen yrittänyt hänelle sanoa, että tarvitsen myös omaa aikaa, jotta voisin paremmin myös parisuhteessa. Hän ei tunnu tajuavan sitä. Hänelle riittäisi, että olisimme jatkuvasti yhdessä, 24/7.
Minä en jaksa. En jaksa katsella häntä koko aikaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)