Mökötystä

Jaahas, meillä on taas mökömökö-päivä. Tiiättekös, semmonen päivä, kun ei taas myönnetä, että mikä on vialla ja silti ollaan naama norsunvitulla. Niin, meillä asuu kaksi naista, joista fyysisesti naisella on enemmän munaa kuin itse herralla. Ekana kiukutellaan, kun on sotkuista, sitten kiukutellaan siitä, kuinka suunnitelmat meni uusiksi ja sitten lopulta ollaan taas todella tyytymättömiä parisuhteeseen.

Jo aamulla tiesin, että tästä päivästä ei keskusteluitta selvitä. Ja tulihan se sieltä, juuri äsken toimin taas mieheni terapeuttina. Tätäkö se on? Minäkin olen tyytymätön parisuhteeseemme, olen minä. Ja kohta minun tyytymättömyys on niin suurta, ettei enää tarvitse olla, koska kohta ei ole enää mitään parisuhdetta. En jaksa jatkuvasti analysoida suhteemme tilaa ja yrittää muuttaa sitä paremmaksi.

Tänään mieheni avasi suunsa kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hän kysyi, miksei meillä ole yhteisiä harrastuksia? Ja toisella kerralla, miten saisimme parisuhdettamme paremmaksi? Näin käy joka kerta, kun tulee pari sellaista päivää, jolloin vain olemme. Kun ei ole mitään häppeninkiä tai erityisen tapahtumarikasta päivää. Tai kun minä rentoudun, lepään ja luen hyvää kirjaa. Kun en ole henkisesti läsnä hänen kanssaan. Yritin häneltä kysellä, miksi meidän on jatkuvasti yritettävä parantaa suhdettamme? Mikä siinä on niin pielessä, että joka ikinen päivä, sitä on keskustelemalla analysoitava? Hän ei osannut vastata siihen.

Mieheni mielestä yhteinen arki ei ole yhteistä aikaa. Hän ei osaa arvostaa rauhallisia päiviä, jolloin molemmat ovat kotona, tehden omia asioitaan ja rentoutuen omalla tavallaan. Hän ei osaa arvostaa sitä, että ollaan yksin yhdessä. Ja kysehän ei ole siitä, ettemme tekisi oikeasti asioita yhdessä. Teemme me. Me olemme aina yhdessä, jatkuvasti, jopa ärsyttävyyteen asti. Ja kohta olemme lähdössä ulkomaillekin, yhteiselle matkalle.Yritin hänelle tätä selittää, mutta en usko tulleeni ymmärretyksi.

Ja minä koen valtavaa syyllisyyttä siitä, että tartun kirjaan tai selaan nettiä, kun hän on läsnä. Koska tiedän, että hän tylsistyy ja kokee asian niin, ettei me tehdä mitään yhdessä. Olen jatkuvasti varpaillani, kuten tänäänkin. Tiesin jo etukäteen, että tänään keskustellaan ja minä menetän hermoni jossain vaiheessa. Niin menetinkin, siitä, ettei hän ollut laittanut roskapussia roskakoriin. Kamelin selkä sai taas pienoisen murtuman. Milloinkohan se taas katkeaa kokonaan?

Olen itse äärimmäisen huono keskustelija, en osaa keskustella hänen kanssaan. Emme ymmärrä toisiamme, takerrumme toistemme yksittäisiin sanoihin ja eleisiin.  Joskus tuntuu kuin olisimme kotoisin eri planeetoilta, eikä meillä ole yhteistä kieltä. Minussakin on vikaa. Välillä en edes halua ymmärtää häntä. Olen väsynyt jatkuvaan keskusteluun suhteestamme.

Olen kuitenkin aikaisemmin pystynyt siihen. Nyt sitä on vain liikaa. Joka toinen päivä. Olen väsynyt ja turhautunut. Onko tässä mitään vitun järkeä, jos kaikki on näin perseestä? Kysynpä vaan...